Muinaisuskon jäänteitä Osa 1- Rovaniemi.

Mikä on muinaisusko?

Muinaisusko suomalaisten ja saamelaisten kohdalla tarkoittaa ennen kristinuskoa harjoitettuja uskonnollisia tapoja ja uskomuksia. Kivikauden aikaiset kalliomaalaukset on tulkittu uskonnollisiksi kulttipaikoiksi. Pyhäin- ja palvontapaikoiksi kalliot ovat ymmärrettäviä, sillä jo itse kallionkielekkeet ja seinämät itsessään ovat kunniotettavan näköisiä maanmuodostumia.

Suomalainen ja saamelainen muinaisusko ovat hyvin samankaltaisia, ainakin pääpiirteissään. Suomalaisia pääjumalia; Ukkoa ja Torria, on pyhitetty myös saamelaisten keskuudessa. Meillä suomalaisilla ja saamelaisilla muinaisuskomus on juurtunut niin omaan kulttuuriimme, että se on yhä tänä päivänä havaittavaa. Onhan Suomea ja Lappia pidetty kautta aikain hyvin pakanallisina maankolkkina. Ulkomailla suomalaiset ja saamelaiset muistetaan noituuden taidon taitajina. Tämä muinaisusko näkyy suomalaisilla yhä arjessamme, taikauskoineen ja sananparsineen.

Muinaisuskon jäänteitä Rovaniemellä.

Paljon kerrotaan, kuinka Rovaniemi ennen kristillistämistä oli Hiitten ja Jatulien maita. Jatuli on kansamme muistissa jo hieman painunut unohduksiin, mutta Hiiden tuntee lähestulkoon jokainen. Rovaniemeläisessä kansantietoudessa Jatulit olivat tämän kolkan ensimmäiset eläjät. Heidän kerrotaan olleen jokivarsien asukkaita. Hiidet, niin kuin Jatulitkin on kuvattu suurina, jättiläisolentoina. Hiidet muistetaan pituudeltaan puunkorkeina, Jatulit pienempinä, kaksimetrisen kokoisina olentoina. Niipä kerrotaan Jatulien karkoittaneen lappalaiset (saamelaiset) erämaihin, itse asettuessa asumaan jokivarsiin. 

Rovaniemen Pullinniemellä, nyk. kansankeskuudessa Kirkkoniemessä on tavattu suuria kivilatomuksia ja asumusjäänteitä, joita kutsuttiin kansanomaisesti Jatulien asentopaikoiksi ja muinaiskansan kirkkona. Jo Jacob Fellman tutkiskeli näitä jäänteitä 1820-1840 luvulla. Näistä raunioista kerrotaan löydetyn runsaasti esineistöä, joista Jacob Fellman saanut nähdä parin kaksihaaraisia kynttilänjalkoja, jollaisia tavataan katolilaisissa piireissä. Samoin kerrotaan sieltä löydetyn koristeluja pöytäveitsiä. Tämä edellämainttu jäänne ei suoranaisesti liity suomalaisten tai saamelaisten muinaisuskoon. 

Niinpä muistetaan, että ennen tätä ensimmäistä Korkalonniemen kirkkoa, mainitaan täällä olleen kaksi katolilaista kirkkoa. Näiden kerrotaan sijainneen Paavalniemen Oinaalla ja toinen Muurolan Linnasaarella. Kerrotaan myös aikanaan Ylikylässä olleen tällainen katolilainen kirkko. No ei poiketa aiheesta.

Muistetaan täällä myös muut suomalaiset jumalolennot ja kummajaiset. mm. voin mainita Pirun eli itse Perkeleen. Paljon kuullaan puhutun ja luetun, kuinka ammoisina aikoina, ennen Rovaniemen ensimmäistä kirkkoa, sijaitsi sen sijalla suuri, pyhä pihlaja, jota täällä eläneet suomalaiset, ellei lappalaisetkin, palvoivat. Pihlajapuussa ajateltiin eläneen hyviä henkiolentoja, ja niinpä puusta ennustettiin seuraavat hyvät vuodet. Sitä ei saanut vahingoittaa millään tavalla. Puiden luokse on usein viety myös uhreja haltijoiden mieliksi.

Kristillistämisen aikoihin, kerrotaan tämän puun hävitetyn. Entiselle kulttipaikalle rakennettiin Rovaniemen ensimmäinen kirkko, joka lienee ollut katolinen. Ajankohta tapahtumalle voidaan määrittää 1300-luvun tienoo.

Lisäksi tunnetaan täällä jäänteet seitapaikoista. Seidat ovat palveltavia jumalolentojen kuvia, osa kivistä, osa puusta, osa ihmiskäden ja osa luonnonmuovaama. Yleisesti seitapaikkoja pidetään lappalaisten pyhittäminä, mutta vielä jälkeen lappalaisajan on näitä seitoja palvotta ja palvellettu. Rovaniemen seutuvilla tavataan lukuisia seitapaikkoja. Patsaita on tavattu mm. Simojärvellä, Olkkajärvellä, Juotasjärvellä, Saukkojärvellä, Venejärvellä, Kivijärvellä, Viipualla, Ulkujärvellä, Syväjärvellä, keskijärvellä, Someroharjulla, Pöyliövaaralla ja Tapionvaaralla.

Oikaraisella tunnetaan myös seitapaikka, jota kansanomaisesti Somosenkirkoksi kutsutaan. Paikalla tavataan suurehko siirtolohkare, kansanomaisesti hiidenkivi. Tätä kiveä kerrotaan palvotun suurilla uhrilahjoilla.  Lautamies Johan Hoikka, arkeologian näyrä palvelia, tutki kohdetta 1860-luvulla.

Kerrotaan täällä myös tarinoita pakanallisista noidista ja näiden konsteista, vaan ovat tarinat jo perin unohdettuja ja vääristyneitä. Vain muutamat muistavat nämä tarinat, mm. Pöyliövaaran Savolaisesta Kontiolan ukosta ja Ounasvaaran Utsasta. 

Sallan Salmivaaran Piisilän historiasta.

Tähän osioon olen koonnut yhtenäisen selvityksen Sallan Salmivaaran Piisilän menneisyydestä. Aiemmin julkaisin tekstin Sallan Salmivaaran muinaisjäännöksistä. Piisilän nimi juontuu piisistä eli takasta. Piisilän suvun juuret ulottuvat Kemijärven Halosiin.
(Lähde: Kylä vaarojen kainalossa, Salmivaaran kylän menneet vuosisadat. Oiva Pirttilä)

Aika ennen Piisilän tilaa.

Pisilän rantahetettä puhutellaan kylän vanhimmaksi olosijaksi. Hetepaikkaa kutsuttiin eräälaiseksi kohtaamispaikaksi, jota vanhan kansan keskuudessa "liittopaikan" nimellä puhuteltiin. Hetteellä kokoonnuttiin, kannettiin veroa ja kaupusteltiin. Vanhan kansan kerrotaan puhuneen, että ammoisina aikoina näitä maankamaria verotti kaksi maata, Ruotsi ja Venäjä. Niin Salmivaarassakin, veronajajat saapuivat Piisilän hetteelle. Ennen Piisilää hetettä olivat asuttaneet Tennot (sittemmin Salmijärvi) ja Kemijärven Kärppä. Paljon kuullaan puhuttavan niistä ensimmäisistä asukeista, jotka nousivat jokivartta päätyen Piisilän hetteelle.

Piisilän tilan varhaisimmat vaiheet.

Piisilän perustamisaikaa ei tunneta. Tiedetään Erkki Erkinpoika Ala-Aatsingin (10.4.1821-31.5.1901) tehneen kaupat Lauri laurinpoika Kursu-Piisilän kanssa 3.2.1872 Piisilän tilasta. kauppahinta ei ole tiedossa.

Piisilää kutsuttiin ennen Aatsingiksi. No taloon oli rakennettu niin suuri piisi, että sen pankolle mahtui nukkumaan koko perhekatras. Kerrotaan, ettei yhteen aikaan Piisilässä käytetty lainkaan sänkyjä, kun koko väki nukkui piisin pankolla.

Piisilän Olli "Uula" kertonut seuraavan tarinan Kuolan lappalaisista. Kuolan lappalaisilla oli tapana käydä kauppaa Rovaniemen, Tornion ja Oulun suunnalla. Taival markkinoille oli pitkä. Monesti nämä kaupustelijat pysähtyivät levähtämään Piisilään. 

Kerran talviaikana rekikeleillä oli ollut ankara pakkanen. Kuolalainen lappalaisperhe (isäntä, emäntä ja lapsi) oli saapunut poroilla Piisilän sisäpihalle. Piisilän isäntä oli tullut matkaajia vastaan ja tarjonnut yösijaa. Lappalaisisäntä kieltäytyi ja perusteli, etteivät he olleet tottuneet tuollaisiin hirsiasumuksiin. Lappalainen kaivoi lumeen kuopanteen, veti ja käänsi ahkion sen ylle. Sinne alle painui perhe peskeissään nukkumaan.

Erkin sukujuurista.

Piisilän suvun juuret ulottuvat Halosiin. Paavali Halosen pojanpoika Olli Tuomaanpoika muutti Ollilanniemeltä Kursuun 1705 Kursujärven rannalle. Paikkaa alettiin kutsua Ollilanpuoleksi. Sukunimeksi tuli Ollila. Ollin kolmanneksi vanhin poika, Pekka (1682-1765) perusti uudistilan Kursun Vuonnanniemelle. Näin myös sukunimestä tuli Vuonnala. Pekan pojanpoika Johan Ollinp. Vuonnala muutti Aatsingin Ala-Aatsinkiin. Kanta-Aatsinkilaiset eivät pitäneet näistä Vuonnaloista. Niinpä Johanin Ala-Aatsingin tilan perijälle, hänen pojalleen Erkki Johaninpoika Ala-Aatsingille (1779-1851) langetettiin korkonimi, "Paska-Erkki". Erkki ei haukuista haavoittunut, vaan jäi hoitamaan tilaansa.

Poikansa Erkki Erkinp. Ala-Aatsnki (10.4.1821-31.5.1901) ja hänen toinen vaimonsa Anna Liisa Ollint. Aatsinki muuttivat Salmivaaraan ostaen sieltä Piisilän tilan. Sukunimi vaihtui siis Piisiläksi.

Matti Erkinpoika Piisilän isäntänä.

Erkin vanhetessa ja sittemmin kuollessa 1901, oli hänen toisen avioliiton ensimmäinen poika Matti (22.12.1856-17.7.1907) ottanut isännyyden. Matin aikaan Piisilän tila oli kylän vauraimpia. Se omisti suurimman osa Salmivaaran pelto- ja niittymaista. Matti Erkinpoika oli ahkera isäntä. Hän liikkui paljon riistanpyynnissä. Siitä kertoo myös Matin kaiverrus eräässä Vilmanperän petäjässä. Petäjää en itse ole nähnyt, eikä petäjän tiedetä olevan enää pystyssä. Matti otti vaimokseen Reeta Valpu Fredrikint. Seppälän (18.7.1861-23.3.1932) ja meni tämän kanssa vihille19.3.1886. Reeta Valpun isä Fredrik Johaninpoika oli karkoitettu Siperiaan vuonna 1863. Hänen kerrotaan lyöneen erään miehen puuhalolla kuoliaaksi.

Matti Erkinpoika Piisilän salaperäisestä kuolemasta.

Matti kuoli salaperäisissä olosuhteissa 17.7.1907 Rautionkankaalla.
Kuolinpaikalle oli pystytetty puinen risti, johon oli kaiverrettu lause:
"Tähän kohtaan tappoi Olli Hannula Matti Piisilän".
Myöhemmin pellon raivaustöissä, kaatoi Kivelän Armas ristin tietämättään.

Kuulustelupöytäkirjan mukaan kaikki alkoi siitä ,että kun Matti Piisilä ei tullut kotiin 17.7.1907 iltaan mennessä. Silloin lähti Matin poika ja tytär sekä Reeta Kärppä häntä hakemaan. He löysivät matin vaaran päältä kuolleena. Sitten Matin veli Erkki Ruokanen ilmoitti asiasta nimismies J. K. Kuusilehdolle.

Siitä alkoi poliisikuulustelu ja seuraavana vuotena oikeudenkäynti.
Poliisikuulustelu, jonka toimitti poliisikonstaapeli E. Wirkkula, toimitettiin Pirttilän kestikievarissa 18.7.1907.
Matti Pirttilä oli lautamiehen ominaisuudessa mukana. Tällöin kävi ilmi seuraavaa:

Matti Piisilän vaimo Reeta Walpu Piisilä os. Seppälä kertoi, että hänen miehensä oli kyseisenä päivänä hänen tietämättään poistunut kotoa noin yhdentoista ja kahdentoista välillä. Kun miestä ei kuulunut kotiin, oli hän mennyt Olli Hannulan taloon. Siellä Ollin vaimo Kaisa Maria pahoitteli, että "mistähän ne miehet ovat taas viinaa saaneet, kun ovat olleet Waaralan kankaalla päin juopottelemassa ja Ollikin tuli sieltä yhdenmaissa kotiin  ja meni nukkumaan. "Sitten Reeta Walpu Piisilä pyysi Ollin vaimoa kysymään oliko Matti ollut hänen mukanaan. Palattuaan hän kertoi Ollin sanoneen, ettei tiennyt mitään Matista. Mutta sanoi heti, ettei Olliin ollut luottamista, se voi valehdellakin. Sitten molemmat menivät kysymään samaa asiaa Ollilta. Tämä kielsi ensin mitään tietävänsä Matista, mutta sitten sanoi, että Matti jäi Rytiojan sillalle Anselm Issakaisen kanssa ja sitten menneen Märkäjärvelle.
Kuulustelussa Reeta Walpu kertoi miehensä olleen luonteeltaan hiljainen ja viinaan menevä. Kun hän pääsi viinan makuun, hän joi sitä enemmänkin. Hänellä oli humalapäissään tapana leikillään tuppautua voiman koetteluun sekä lasketella kompasanoja. Reeta Walpun mukaan Matin ja Ollin välillä ei ollut mitään riitoja.

Sitten kuulusteltiin Ollia. Hänen kertomansa mukaan Matti oli tullut heille yhdentoista maissa ja pyysi häntä mukaansa. Matti oli sanonut, että hänellä oli pullo viinaa Salmivaaran päällä olevassa riihessä. Ja lisäsi, että "kun syvänala on kipiä niin aikoo siksi ottaa lääkettä". Perillä Matti haki litran pullon kätköstään. Kolme he ottivat huikat ja sitten kävelivät ja istuivat lopulta naurismaan pyörtänölle. Ja sitten taas otettiin pari huikkaa.

Matti otti vähän enempi. Sen jälkeen Olli sanoi lähtevänsä kotiinsa. Matti jäi pyörtänölle aikoen kohta mennä katsomaan sarkaojiaan. Viinapullo jäi Matille. Siinä ei ollut enää, kuin vajaa puolikas jäljellä. Kuulustelun lopuksi Olli sanoi, että kavereita he olivat Matin kanssa. Juovuksissaan ollessaan Matti ei tahtonut mennä kotiinsa, koska pelkäsi vaimon nuhteita. Matkaa naurismaalta ruumiin löytöpaikalle oli hänen mukaan noin 50 syltää.
Sitten kuulusteltiin muita mahdollisia havaintojen tekijöitä. Ollin sisar Edla Kaisa Hannula kertoi kahdenmaissa kuulleensa mökkinsä pihalle Salmivaraalta "kummallisen voihkaisun".
Reeta Walpu Vuonnala, joka oli ollut kylässä edellämainitun luona, kertoi kuulleensa vaaralta tavallista puhetta. Briita Kaisa Kalliainen sanoi olleensa kyseisenä aikana leikkaamassa ruohoa kyseessä olevan naurismaan lähellä. Hänen mukaansa sieltä ei kuulunut mitään puhetta, eikä voihkaisua.
Työmies Erkki Suutarinen, joka oli ollut kantamassa ruumista tämän kotiin, kertoi havainneensa, että vainajan kaula oli ollut "mustan sinervä". Ruumis löyhkäsi viinalta. Mitään väkivallan merkkejä hän ei ruumiissa huomannut. Muut todistajat arvelivat, että vainaja oli "tukehtunut viinaan".
Tämän jälkeen Wirkkula ja lautamies Pirttilä kävivät tarkastamassa ruumiin. He totesivat, että vainajan kasvot ja kaula olvat mustan sinervät ja "pienoinen rikkein rinnassa ja oikeanpuolisessa kyljessä".

Seuraavan päivän käräjillä todistajat toistivat kuulustelupöytään kirjoitetut asiansa ja oikeus teki päätöksensä:
"Oikeus katsoo, että mikäli asiassa on selville käynyt, Matti Piisilä on kuollut sydänhalvaukseen, minkä vuoksi hänet on tavallisilla menoilla haudattava.

Alkoholi oli siis osoittautunut oikeuden mielestä painavimmaksi syyksi kuolemaan. Väkivallan käytölle ei ollut perusteita. Hannu-Olli ehti kuitenkin olla tutkintovankeudessa jonkin aikaa epäiltynä taposta. Ihmisillä on omat epäillyksensä. Vielä ikäihmisinä Matin lapset väittivät kiven kovaan Olli Hannulan tappaneen Matin.
Tällainen käsitys on olemassa myös heidän jälkeläisillään.
Yksi tosiasia on se, että Olli Hannula myi tilansa tapauksen jälkeen. miksi hän myi tilansa, jää hämärän peittoon.

Matin perunkirjoituksesta.

Matin kuoltua Heinäkuun 17 päivänä vuonna 1907 ryhdyttiin laatimaan perintökirjaa.
Omaisuudesta voin mainita mm.:

Rahaa:

Seteleitä ja hopearahoja 400 Mk.

Lisäksi 5820 Markan ja 20 Pennin talletus Rovaniemen Osakepankissa.

Kuparia:

2 kattilaa.

5 kahvepannua.

Tinaa ja alumiinia:

10 ruokalusikkaa.

3 kynttilänjalkaa.

2 vatia.

1 pasitinpannu.

5 tuoppia.

1 kiilu.

Rautaa:

19 vikatetta.

10 kirvestä.

4 pataa.

1 karjanpata.

1 paistinpannu.

4 paistinpeltiä.

6 paisitinkauhaa.

1 rautahanko.

1 pyssy tarpeineen.

1 lankkusaha.

2 justeerisahaa.

2 käsisahaa.

2 veivaria terineen.

2 raspia.
12 rekiruuvia.

4 sankkoa.

1 pääläri.

5 vatia.

4 mukia.

1 kahvemylly.

1 puntari.

2 hakkua.

2 kelloa.

1 aisakello.

Lasia ja posliinia:

10 par. kahvekuppia.

3 mukia.

14 lautasta.

1 kerma-astia.

1 sokeriastia.

____

5 juomalasia.

2 lyhtyä.

3 lamppua.

6 kahvelia.

6 pöytäveistä.

1 lautanen.

1 kastikeastia.

1 peili.

1 silmälasit.

Huonekaluja ja muita talouskaluja:

4 sohvaa.

3 pöytää.

5 tuolia.

1 seinäkello.

1 pöytäkello.

3 renkkua.

2 seinäkaappia.

5 arkkua.

1 hylly.

1 häävistoolit.

4 kaidetta.

4 sukkulaa.

2 rukkia.

3 par. karttoja.

10 v rullaa.

1 ompelukone.

3 höylää.

1 hohtimet.

1 vasara.

2 partaveistä.

1 kovasin.

1 pyörätahko.

20 liippaa.

Pito- makuu ym. vaatteita:

3 turkkia.

2 palttoota.

6 takkia.

1 liivi.

5 par. housuja.

2 alushousuja.

5 tikkuria.

1 paita.

3 puseroa.

2 huopahattua.

1 lakki.

1 tyylinkiä.

1 saappaat.

1 karvaset saappaat.

4 makuutaljaa.

Parkittuja nahkanpaloja.

1 lehmänvuota.

1 sonninvuota.

1 matkaviltti.

Puuastioita ja muita talouskaluja:

5 leiliä.

50 maitopunkkaa.

6 laaria.

6 ripapyttyä.

6 vatia, visasta.

4 lusikkaa.

3 kauhaa.

4 kapustaa.

3 rasiaa.

3 vesisaavia.

6 haravaa.

Pelto- ja ajokalu, sekä kulkutarpeita:

1 kärryt.

1 kylvökarhi.

1/2 rullakarhia.

1/2 silppukonetta.

1 kuokka.

1 pertuuska (eli ojakirves).

2 rautalapiota.

1 seiväskanki.

2 hankoa.

3 pajurekiä.

3 eturekiä.

3 takarekiä.

2 vanhaa pajurekeä.

1 pajuisen jalakset.

2 pr. jalaksia.

6 par. länkiä.

1 ahkio.

1 kongi hevoskenkiä.

1 suopunki.

1 sivakat eli sukset sauvoineen.

2 laukkua.

1 tuohikontti.

1 turkkivyö.

3 1/2 venettä.

Kalanpyydyksiä:

15 kpl verkkoja.

3 kpl rysää.

8 kpl kala-astiaa.

1 kpl voiastia.

1 kpl punkka.

Elintarpeita:

24 hl. ohranjyviä.

1 1/2 hl. ruisjyviä.

200 kg. ruisjauhoa.

1/2 hl. suoloja.

25 kg kuivaa lihaa.

25 kg suolakaloja.

2 pientä häkkiä olkia, lainassa E.Piisilälstä.

1 pieni häkki heiniä.

110 kg r. olkia lainassa E.Kujalalta.

66 kg r. kahvenpapuja.

Karjaa:

35 poroa.

2 hevosta.

10 lehmää.

3 nuorta elukkaa (hiehoa).

1 sonni.

6 lammasta.

Jälestä huomattuja:

1 riihikone.

1 ratti ja kompassi.

1 siivilä.

1 hiilihanko ja alasin.

Saamisia:

Welkakirjoista saatava yhteinen summa: 18.971 Mk ja 57 Penniä.

Pesän velkoja:
Welkakirjoista maksettava yhteinen velka: 2.891 Mk ja 35 Penniä.

Heikki Oskari ja Olli "Uula" Matinpoika isäntinä Piisilässä.

Heikki Oskari, Uula ja heidän siskonsa Ester Maria ja Hilda Susanna olivat vielä alaikäisiä isänsä Matin kuoltua 1907. Perunkirjoituksessa heidän etuaan valvoi itse heidän setänsä, Juho Erkki Piisilä (1859-1924).

¨
Matti haudattiin nyt vanhaan Sallaan ja lapset ja talon leskiemäntä Reeta Valpu jäivät asumaan Piisilään. Talossa asui myös Reeta Valpun äiti, Anna Kustaava Juhontytär Kursu (1839-1916), jota kutsuttiin "Leski-Kustaavaksi". Hänen ensimmäinen miehensä, tämän Reeta Valpun isä, Fredrik Kursu oli karkoitettu Siperiaan 1863 ehtien olla Kustaavan kanssa vihilla vain kolme vuotta. "Leski-Kustaava oli tomera muori ja piti talon väen herran nuhteessa. Kerrotaan hänen nousseen jo kahden aikoihin yöstä lypsylle. Tuolloin Piisilässäkin käytettiin vielä päreitä valonlähteenä. Päreen viuhka vain liehutti pihalla kun muori paineli lehmiä lypsämään. Lapset varttuivat. Saavuttaessaan täysi-iän Heikki Oskarista ja Uulasta tuli tilan virallisia isäntiä.

Heikki Oskari Matinpoika sotaväkeen 1918.

Suomen ajautuessa Luokkasotaan 1918, astuu Heikki Oskari valkoisen armeijan palvelukseen. Hänen nuorempi veljensä Uula jäi hoitamaan tilaa äitinsä kanssa.
Varakkaana talollisena Heikki Oskari taistelee valkoisen armeijan riveissä. Hän osallistuu taisteluihin Vanhan sallan Nivalassa ja Kurtilla. Sotahommista hän ei pahemmin puhunut. Sanoi vain, että- "En lähde enää sotimaan, kun siellä oli aina nälkä". Puhutaan Heikin osallistuneen myös Läskikapinan taltuttamiseen 1922.
Tässä muutamia merkintöjä sotilaspassista:

Kutsuntaan hän on astunut 2.4.1919 Lapin sotilaspiirissä.
Vannoi sotilasvalan 30.5.1921.
Vapautettu vakinaisesta palveluksesta 20.4.1921 täysin palvelleena.
Pituudeksi on merkitty 171 cm ja painoksi 69 kg.

Kuva otettu vuosien 1918-1922 välisenä aikana, ehkä juuri sisällissodan aikaan 1918. Vasemmalla Heikki Oskari Piisilä ja oikealla ilmeisesti onkamolainen Erkki Kujala (s.1899-)

Läskikapinan jälkeinen aika.   

            

Sotaväestä päästyään, ryhtyi Heikki Oskari hoitamaan tilaansa yhdessä veljensä kanssa. Heikki meni vihille 15.10.1920 kursulaisen Esteri Juho-Heikintyttö Kivelän kanssa. Esterin isä, Juho Heikki Juho-Heikinp. Kivelä (1865-1954) oli pitäjän kuulu maallikkosaarnaaja. Esterin isää kutsuttiin "Heikkiläiseksi". Tämä piti saarnoja myös Piisilässä, keräten sinne koko kylän naisväen ja osan vanhemmasta miesväestä. Heikki Oskari ja Uula ei saarnoista sen sijaan välittänyt.

Piisilään oli hankittu myös palveluväkeä, renkipoikia ja piikoja. Heinäniittyjä riitti aina Käsmänperältä asti.

Heikki Oskari ja Uula olivat jakaneet isältään perityt niittymaat keskenään. Heillä oli olemassa myöskin omat lantasiilot. Piisilän talossa oli 5 kamaria,
1 porstuva, kuisti ja itse pirtti. Kamarit, porstuva ja kuisti olivat 4 x 4 metrisiä, pirtti taas 8 x 8 metriä. Keskikamarin Heikki Oskari muutti myöhemmin maitokamariksi.

Pirtin muuri eli piisi oli niin suuri, että siinä tuli käyttää metrisiä hirsiä. Pirtissä oli myös 8 metriä pitkä penkki, jossa vierailulle pistäytyneet ukot ruukasivat poltella tupakkia.

Ylempi kuva on otettu Piisilän talon edessä noin vuonna 1925. Oikealla pihlajapensaan aidan edessä itse isäntäväki, 
oikealta vasemmalle: Juho Heikki Kivelä, Reeta Walpu Piisilä, Esterin sisko, Susanna Piisilä, Uula Piisilä, Heikki Oskari Piisilä, Vilho Piisilä, Esteri Kivelä ja Sylvi Piisilä. Keskeltä tunnistettu koirien ympäröimä Isojärven Väinö.

Vasemmalla renkipoikia, ylimpänä tikkailla Heikki Pirttilä.

Alempana Piisilän pohjapiirros, piirretty kylän vanhimpien muistikuvien perusteella. 

Oikealla itse pirtti ja vasemmalla kamarit.


Heikki Oskari ja Esteri saivat yhteensä 10 lasta. Uula meni vihille Elsa Eriika Kujalan. He muuttivat Vaaralan tilalle. Uulalle ja Eriikalle syntyi 12 lasta. Sitten oli vielä palvelusväki ja isovanhemmat, joten väkeä talossa kyllä riitti. Talon vanha emäntä, Reeta Walpu, sairasti viimeisinä elinvuosina vatsasyöpää. Leukkaus olisi kuulemma ollut mahdollinen, mutta mummo kieltäytyi. Hän vietti viimeiset elinviikkonsa kuolonvuoteellansa nurkkakamarissa. Pojat siinä jatkuvasti möykkäsivät mummon maatessa sängyn omana.

Heikki Oskari Piisilä 1920-luvulla valokuvausliikkeen ikuistamana:




Yksi muistetuimmista Piisilässä vanhuudenpäiviä viettänyt, Saara Laurint. Kursu (1845-1936), muistetaan vielä tänäkin päivänä tarinankerronnan taitajana. Häntä kutsuttiin "Muorin Saaran" nimellä. Hänen kerrotaan tunteneen taivaan merkit ja muistaneen kaikkien salmivaaralaisten nimet. Piisilän pojat viihtyivät tämän muorin seurassa kuunnellen tämän tarinoita.

Mummo kertoi pojille Ojantakaisesta, kylän ensimmäisistä asukkaista, vaaran päällisistä savupirteistä ja 1812-1813 nälkävuosista Salmivaarassa.



Salmivaaralainen isäntä, Kivelän Armas (1926-) muistelee lapsuuttaan ollessaan renkipoikana Piisilässä:
"Se oli mukavaa aikaa. Piisilässä oli aina mahoton väkiä, net kun raatasi vain kesäiltoina siinä kuistilla. Miehetki kun poltti tupakkia, niin ja sylkivät lattialle. Ei enää Heikin aikana, sillä Heikki oli tehnyt semmoset sylkykupit, semmoset kaarat oli."



"Kesälläkin kun kerran oltiin heinäntevossa Käsmässä Heikin niityillä, niin tuli kauhia ukkonen. Oltiin heinälavossa Sylvin ja setäni kanssa. Kun se oikein paukaisi, niin Kivelän setä se rukoili: "Jeesus siunakkoon, jumala armahtakoon. Piisilässä nukuin siinä pirtin lattialla, porontaljan päällä. Heikki aina peitteli minut ja piti niinku omaa poikaansa. Mukava mies."


Kuvassa Piisilän talonväki noin v.1925,
ylh. vasemmalta oikealle Uula Piisilä, Susanna Piisilä ja Esterin sisko. Keskirivissä Juho Heikki Kivelä, Reeta Walpu Piisilä, Vilho Piisilä, Heikki Oskari Piisilä, Esteri Piisilä os. Kivelä ja hänen tyttärensä sylvi.
Edessä naapurin tyttö Reeta Pirttilä.

Talvisota ja Salmivaaran poltto.

Talvisotaa edeltävä kesä oli suuri myyräkesä. Salmivaarassakin vanha kansa manaili: "Sota se on tulossa,
kun nuin mahoton myyrää". No miten kävi, neuvoitteluiden katkettua, Neuvostoliitto ylitti rajan 30.11.1939. Tuolloin Sallan pataljoona (Er.P17) oli jo saatu liikekannalle. Neuvostoliiton voimat etenivät Sallassa
yli 100 kilometriä viikossa. Puuttuva panssarintorjunta ja vähäiset joukot olivat suurin tekijä vihollisen laantumattomalle etenemiselle. 11.12.1939 Neuvostoliiton voimat olivat jo Märkäjärvellä (nyk. Sallan kirkonkylässä) Tällöin ryhdyttiin valmisteluihin Salmivaarassa, jolloin myös kylän rakennukset poltettiin.   Näin poltettiin myös Piisilän tila. 13.12.1939 Salmivaaran kylän itäreunaan ryhmittyneet suomalaiset saivat ensimmäisen tulikosketuksen Neuvostojoukkoihin. Lyhyen tulitaistelun jälkeen suomalaiset vetäytyivät Kursuun, osan jäädessä viivyttämään vihollista Koulujärven länsilaitaan.

Uula Piisilä oli taistellut jo sodan ensimmäisistä päivistä lähtien. Salmivaaran palon aikoihin hän otti osaa Savukosken taisteluihin. Heikki Oskari Oli sen sijaan jo vanhempaa polvea ja toimi nostomiehissä.

Koottu tekstielmä Kemijärven Termuslahden suunnan historiasta.

Yleistä Kemijärven Termuslahdesta.

Termuslahti vesistönä on lähes 2 kilometriä pitkä ja yli puoli kilometriä leveä lahti. Syvyyttä lahdessa suurimmillaan 9 metriä. Keskimääräinen syvyys 5 metriä. Vesistön hallitsevat kalat ovat ahven, särki ja hauki, onpa säynäjääkin tavattu. Lahden suuta hallitsee ulkoneva Halosenniemi. Lahden länsilaitaa kutsutaan Halosenrannaksi .

Rakennuskanta on vanhaa ja hienosti tyyliteltyä. Korkeat jyrkät pöytämäiset vaarat hallitsevat luonnonmaisemaa. Termuslahden jäältä tarkastellessa etelästä silmiin pistää itse Kattilavaara kaksine jyrkkine kumpumaisine huippuineen. Sellaisiahan Kemijärven vaaramuodostumat ovat; jyrkkiä ja päältä tasaisia. 
Sen takaoikealla sinertää laaja Matalavaara. Lahden itärantaa hallitseva Termusniemi on hieman alle kilometrin kapea harjumainen kangasmaa.      

Lahdessa tapaamme kolme saarta; Keeteri-, Kanto- ja Peltosaaren. Vasikkasaari sen sijaan on nykyään enää kivikkoinen matalikko, sillä se on vedenkorkeuden säätelyn myötä jäänyt veden alle.  Kattilaoja on kapea Kattilajängältä Termuslahteen laskeva pieni oja. Puusto lahden rannoilla on tavanomainen koivu. Vaaroja hallitsevat männyt ja alempana kuuset.

Kuvassa Termuslahden pohjukan Kattilaojan maastoa. Kuva otettu 1.3.2014.

Termuslahden ympäristön esi- ja varhaishistoria.

Termuslahti on yksi Lapin muistorikkaimpia maisemia. Sitä ovat asuttaneet karjalaiset, lappalaiset ja sitten suomalaiset. Olopaikkana Termuslahden seutu on suojaisa ja se on tarjonnut siellä eläneelle väestölle runsaan riista- ja kalasaaliin. 

Kivikausi.

On muistettava, että kivikauden aikaisia kirjallisia lähteitä Suomesta ei ole olemassa. Kaikki tieto perustuu arkeologisiin todisteisiin eli kiinteiden muinaisjäännöksien ja lyötyneiden irtolöydöksien analysoinnissa ilmitulleisiin tietoihin. Kivikaudella määritetään aikaväli 8600-1500 vuotta ennen ajanlaskun alkua.

1. Termuslahden itäpuolella sijaitseva Kalkonniemi.

Kalkonniemellä on hyvin rikas kultuurikerrostuma. Veden huuhtoessa rantapenkereitä, on se tuonut esille merkkejä kivikautisesta oleilusta. 

2. Kelloniemen Kattilapudas.

Paikalla on ilmeisiä huuhtoutuneen kivikautisen muinaisasuinpaikan merkkejä. Rannalla on mökkikäyttöön otettu vanha tila.

3. Kelloniemi.

Kelloniemi mainitaan vanhana asuinpaikkana, jossa on todettu 1800-luvulla mm. kolme kiukaan sijaa. Paikalla on myös todettu pajoja ja merkkejä kivikautisesta oleilusta.

Rautakausi ja lappalaisaika.

Nämä kaksi ajanjaksoa tulen käsittelemään samalla kertaa, silllä niiden erittely toisistaan on hankalaa.

Perimätieto, saagat ja arkeologiset todisteet kertovat, kuinka itäinen Lappi on ollut karjalaisväestön vaikutuksenalainen. On päätelty, että karjalaiset olisivat levittäytyneet aina näille perukoille saakka 1000-1100.luvulla. Ruotsi liitti Suomen kruununsa alle vuoden 1250 tietämissä. Keskiajalta aina 1600-luvulle Kemijärven väestö oli suurimmaksi osaksi lapinsukuista. 

Tiettävästi ensimmäiset suomalaissuvut Kemijärvellä olivat Haloset, Luusuat, Kärpät, Karppiset, Könöset ja Pöyliöt. Halonen tänne oli tullut ensimmäisenä, perimätiedon mukaan vuonna 1590.

Kemijärven kadotetut lapinkylät Vihtala ja Termuslahti.

Pappi Nils Fellman julkaisi vuonna 1748 Kemijärvestä kertovan kirjoituksen, jossa hän mainitsi kaksi lappalaiskylää, joista suuri Vihtalan kylä sijaitsi järven suuseudulta itään päin ja Termuslahti toisella puolella länteen päin. 

Myös Kemijärven ja Inarin kirkkoherra ja kansanperinteentallettaja Jaakko Fellman 
(1795-1885) talletti perimätietoa Kemijärveltä. 
Jaakon muistiinpanoissa Vihtala esiintyy Riuhtala nimellä. Molempien lapinkylien sijainti on ollut pitkään arvoituksellinen. Hjalmar Appelgren kirjoittaa Vihtalan Huhtalan nimellä. Tutkimusten johtopäätöksenä voimme pitää lapinkyliä myöhäisrautakautisina.

Vihtalan kylästä.

Vasta viime vuosien tutkimuksilla on saatu tietoon todisteita Vihtalan lapinkylän sijannista. Sen arvellaan sijainneen Soppelassa. Kotivuori inventoi Kemijärven aluetta vuonna 1989. 

Tuolloin inventoinnissa Lapin maakunta-arkeologi Hannu Kotivuori havaitsi Soppelan Takalan tilan tuntumasta lukuisia nelisivuisia kiukaallisia tupa-asumuksia, kumpareita ja maapainanteita. Kotajärven veljekset kertoivat löytäneensä alueelta muutaman rautaisen kireen ja botniset sukset, jotka kuitenkin olivat ajansaatossa menneet hukkaan. 

Inventoinnin tulosten innoittamana, Lapin maakunta-arkeologi Hannu Kotivuori ryhtyi johtamaan kaivauksia Soppelassa. Esiin paljastui mm. kaksi hirsituvan rauniota ja noin kolmesataa vuotta vanha suorakulmainen liesikiveys. Esinelöydöistä mainittavia värttinän pyörä, pronssihelan katkelma ja paloja tuluspiitä. Pronssihela on kuulunut koristeeksi puukkoon tai vyöhön. Asumuksissa arvellaan asutun vielä 1600-luvun lopulla.
Kaivauksissa löydetyt asumusjäänteet voidaan liittää kadonneeseen Vihtalan lapinkylään.

Termuslahden kylästä.

Nils Fellman mainitsi Vihtalan lapinkylän lisäksi myös Termuslahden lapinkylän. Nils Fellmanille oli kerrottu, että ruotsalaiset olivat pirkkalaisaikaan hävittäneet molemmat kylät, koska lappalaiset eivät olleet suostuneet tämän kruunun alamaisiksi. Ruotsalaiset olivat nämä kylät ryöstäneet ja tappaneet kylän väkeä niin runsaasti, että talon katto-orsi olisi voinut kellua veressä.

Milloin nämä lapinkylät on sitten hävitetty, ei ole tiedossa. 1400-luku olisi todennäköinen vuosisata hävitykselle. Mitään todistetta ajankohdasta ei ole, mutta sen on kuitenkin täytynyt tapahtua ennen vuotta 1642, sillä Olof Träskin lapinmaiden karttaan mainittuja lapinkyliä ei ole merkitty.

1900-luvun alussa Kemijärveä tutkineen G.A.Anderssonin mielestä idästä saapuneet venäläiset olisivat voineet hävittää nämä kaksi lapinkylää.

Valtionarkeologi Hjalmar Appelgren, Lapissa kerätessään tarinoita ja suorittaen tutkimuksia 1880-luvulla, sai hän tietoonsa nämä lapinkylät. Kerrottiinpa Termusvaaralla löydetyn esinelöydöksiä.

Hän kirjoittaa esinelöydöistä seuraavaa teoksessaan Muinaisjäännöksiä ja Tarinoita Kemin Kihlakunnan itäisissä osissa:

..."Ensimmäinen löytöpaikka on Kemijärven länsirannalla oleva vuoren harju nimeltä Termusvaara. Tässä syntyi noin vuoden 1835 paikoilla kulovalkea, jonka jälestä maaperäisellä kivellä huomattiin koko joukko muinaiskaluja. Herastuomari Suutari Rovaniemeltä, joka sattui olemaan maantien teossa Kemijärvellä ja näki ne, kertoi siinä olleen seuraavaa:
Ymmyrkäinen ja ohut metallilevy tasaisilla syrjillä, 1/2 korttelia ristiinsä laaja, oli hyvin sileä, toisella puolen oli vasaran jäljet ja keskellä nasta: Arvattavasti peili."...
                                                  
Kuvassa etualla autioitunut vanha hirsitalo Termuslahden Kylmämaalla. Sen takana Keeterilahti. Taustalla 
Kotivaara, Kuva otettu 1.3.2014.

Kirjoituksessa J. R. Aspelin- Muinaisjäännöksiä, II, kuv. 468 ja 515; alkeita, kuv.150 kuvailee löydöksiä:

..."Kahdet hopeavitjat, tehdyt väännestyistä renkaista, jotka, niinkuin sanottiin "menivät toistensa mukkain takaa" ja olivat niin pitkät että, kaulalle ripustettuina, riippuvat alas vatsalle; ainakin yhdellä näistä lukon toinen puoli kuvasi käärmeen päätä aukella suulla, johon lukittaessa toinen puoli pistettiin (nämä myytiin 50:stä paperiruplasta Talokas Halvarille Rovaniemellä, joka niistä oli teettänyt maljan). Kaksi sormusta piirretyillä koristuksilla (toinen sormuksista oli tullut Kemijärven silloisen kirkkoherran, Vegeliuksen talteen).
Sitä paitsi kerrottiin monessa paikassa Kemijärvellä termusvaaralla löydetyn muitakin esineitä, nimittäin: Vaskinen hevosen kuva, 4 tuumaa pitkä ja 2 1/2 tuumaa korkea; harjaa kuvaamassa oli muutamia renkaita; jalkoja kuva puuttui ja niiden siassa oli pitkin koko alareunaa samanlaisia renkaita kuin harjan kohdalla.
Vaskinen rasia ja kansisormus jossa liikkuvia hilkkuja. Hopeiset "kalvovanttuut" eli rannerenkaat.
Ohut pyöreä kivi jossa oli 5 reikää ja niihin löytyjä vaskinauloja (tätä oloi käytetty taikakaluna ja sitten heitetty väylään)."...

Hjalmar Appelgren kirjoittaa teoksessaan Muinaisjäännöksiä ja Tarinoita Kemin Kihlakunnan itäisissä osissa: 

..." Lähellä Kattilavaaraa ei kaukana Kelloniemestä mainitaan myöskin olleen muaan lappalaisten palveluspaikka, jonka lähellä pääkallo on nostettu puuhun. Kovin heinänteon kun oli käsillä, en saanut taloista opasta sinne. Puoli peninkulmaa pohjoiseen on tuo jo ennen puheena ollut Termusvaara, jossa kerrotaan "ristimättömän kansan" asuneen. Sitä vastapäätä on pieni saari nimeltä Termussaari, jossa mainitaan vanhan hautausmaan olevan."...

Kuvassa Termuslahden pohjukan Keeterilahti ja Keeterisaari. Kuva otettu 1.3.2014.

1. Matalavaaran Matalavaaranlammin peurahaudat:

Lampien välisellä kannaksella tavataan yksi isokoinen pyyntikuoppa ja pari matalempaa painaumaa.
Alue on soramaata ja kivikkoa.

2. Kattilavaaran Kattilajängän peurahaudat:

Kattilavaaran lounaispuolella, aivan Kattilajängän reunassa on kahdeksan kuopan sulku. Luoteispuolen Kattilalampi tunnetaan paikallisesti nimellä Tetterilampi.

Kuva on otettu Termuslahden Röteliköstä, Termusvaaran laidasta.
Takana Kattilavaaran kaukaisempi huippu. Kuva otettu 1.3.2014.


3. Narkiperän itärannan varhaismetallikautinen asuinsija:

Noin 50 x 20 metriä laajalla alalla on tilapäiseen varhaismetallikautiseen asuinpaikkaan viittaavia löydöksiä.                                                        

(Lähde: kulttuuriymparisto.nba.fi, muinaisjäännökset Suomessa).

Kemijärven ensimmäinen suomalaisasukki, Paavali Halonen.

TEKSTI PAAVALI HALOSESTA ON VALLAN LYHYKÄINEN: ei hätää, tekstiä ollaan parhaillaan uudelleenkokoamassa, että lisäilemässä. 

                   
Kemijärven Halosenniemellä kuuli tutkija Hjalmar Appelgren tämän seuraavan tarinan sokealta Lassi Haloselta Halosenniemeltä. Lassi sanoi Halosen Paavon (Paavalin) olleen Kemijärven ensimmäinen suomalaisasukki. Hän kertoi itse polveutuvansa tästä Halosesta.                                                                                               
Kemijärven kylä on merkitty Kemin pitäjän maakirjaan ensimmäisen kerran vuonna 1631. Tuolloin Halosen tilan isännäksi on merkitty Påwel Påwelsson Haloinen eli Paavo Paavonpoika Halonen, joka luultavasti oli Kemijärven ensimmäisen asukkaan poika.

Tarina kuuluu näin:

Ennen, kun viha-venäläiset kävivät maata hävittämässä, niin lähtivät sotaherrat Halosen Paavo, Vilmi ja Kauppi sotureineen Kuolaan. Halonen oli Muhokselta, Vilmi ja Kauppi Kemistä. 
Ensin tulivat Kantalahden kaupunkiin, polttivat sen, ryöstivät hopiat ja vasket ja kantoivat ne metsään. 
Sieltä menivät Kuolan kaupunkiin. No siinä syntyi sota.
Tapeltiin kauan ja kuolalaiset, kun eivät pitäneet puoltansa, antausivat viimein armoille. Nyt tekivät suuret kestit- siinä ruuat, siinä juomat- ja koettivat viekotella meidän miehet sinne. Vilmi ja kauppi miehineen menivät sisälle, vaan Halonen seisoi vähän etäänpänä ja sanoi toisille että "palataan pois", hänellä kun nousi niin päähän se viina ettei hyvin käy.  Mutta ei varoituksesta ollut apua.

Linnan ulkopuolella oli kattila.                                                                                                       
Linnan isäntä seisoi oven suussa ja sanoi Haloselle:  
"Ka, oshta tuo kattila, oshta tuo kattila", 
että muka sillä tavalla pääsisi puheisiin halosen kanssa.
Halonen vastasi: "...saan minä, koira, sen ostamattakin..." 
ja tarttui sangasta kiinni ja vei sen. 
Hän otti paljon ruokaa matkaansa ja niin lähti väkensä kanssa pois, vaan:

Viina Vilmin vietteli,
Kalja Kauppi jongahaisen
Kuolan linnahan kovahan.

Halonen lähti veneellä Kuolajokea ylöspäin; nousi, nousi niin kauan kunnes joet hienonivat. Kun ei enään kauemmaksi päässyt, heitti veneensä siihen; nousi tunturille ja tuli Tuhkataipaleelle (sotataipaleelle ?). 
Kulki, kulki vielä, niin tuli taas hienoille joille. 
Nyt hyvä laskea! Mutta mistäs venettä?- Teki lautoja ja niistä veneen. Entäs nauloja?
- Ei muuta kuin juurilla veti koreet kiinni ja pinoi reijät puunauloilla. 
Lähti sitten laskemaan, olisiko Sallan puolisia jokia laskenut, niin tuli suuremman joen latvalle; laski vielä jokea alas, niin tuli Kemijärvelle. No, siinä heti isot luhdat vastassa: niissä hyvät niittymaat! Mutta missä asuntopaikkaa? - Oli kuin olikin tässä Halosenniemellä soma paikka, siihen nousi maalle ja viritti kiven viereen valkian. Kuusikko siinä sen hakkasi halmeeksi. Kävi metsään, kaasi kattilan suurelle laakakivelle ja lähti sitten jokia alas muhokselle. 
Sieltä otti hän vaimonsa ja, lapsettomana kun oli, kaksi veljensä poikaa matkaansa ja palasi Kemijärvelle. Matkalla miehet kysyivät: "Paavo, mitäs sie meistä tänne (viet), eihän täällä ole kuin vuoria ja vaaroja", 
vaan Halonen vakuutti siellä olevan hyviä niittymaita. Tuli niin perille ja löysi kattilan samasta paikasta, johon oli sen kaatanut. Teki sitten talon, jossa asuivat ja sikesivät.

Tämän kaiken Lassi Halonen kertoi Alpegreenille. 

Paikka jossa kattila oli kumossa, sanotaan vieläkin Kattilavaaraksi ja niemi, jossa asuivat on Halosenniemi. Ensimmäinen talo on Ahola eli Huhtala ja sen pihalla vielä näytetään kivi, jolla "ensimmäinen valkia" Kemijärvellä viritettiin. Tästä talosta hajosi suku sitten Pietilään (Halosenrannalla lahden perässä), Könöselle ja Kankahalle.

Lassi Halonen kertoi vielä seuraavaa:

Toisen kerran kävi Halonen vielä Venäjällä. Muuan venäläinen nimeltä Kurikainen ryösti näet hänen vaimonsa ja vei hänet mukanaan venäjälle. Halonen lähti vaimoansa noutamaan pois. Talolle tultua hän vahtaili kunnes pääsi vaimonsa kanssa kahden kesken puhutella ja siinä keksivät keinon miten saisivat talonväen tapetuksi.
Vaimo lämmitti saunankiukaan hyvin kuumaksi ja kun ilta tuli, lähtivät kaikki talon miehet kylpömään. Heidän lavolla ollessaan tuli Halonen yht`äkkiä sisälle, kaasi koko vesisaavin kiukaalle, sieppasi vaimonsa pois ja pisti oven pönkkään niin, että 
venäläiset liiasta kuumuudesta kuolivat sinne. Näin sai Halonen vaimonsa takaisin. 

Sallassa kerrottiin sama juttu siten, että Halosen tullessa taloon Kurikainen ja Halosen vaimo istuivat täittelemässä. Halonen laittoi ruutia haapapuitten onteen ja kun tämän laukaisi, luulivat venäläiset suuren sotajoukon tulevan ja lähtivät pakoon, paitsi Halosen emäntä, joka sitten seurasi miestään. 
Venäjällä oli halosen emäntä tullut raskaaksi ja kotiin tultaessa synnytti hän pojan, jonka jälkeiset sitten mainitaan siirtyneen Ollilaan asumaan.

Halosen Paavon aikana muistellaan täällä piispankin käyneen. Par`aikaa kun hän pirtissä saarnasi, katsahti Halonen ulos ikkunasta ja huusi: "pojat, pojat, lähtekää hoposia halmehesta ajamaan". Pappi siitä, kun sekaupi puheissaan, sanoi haloselle nuhdellen: "no, no, vanha mies, kuunnelkaapa nyt tännekkin".
Halonen vastasi: "Kuulemma senni".

Halosen Paavon (Paavalin) asetuttua perheinensä Kemijärvelle, saapui kolmen peninkulman päähän Luusuaan uudisasukas. Näin ollen kaukaa etelästä nousi savunpölläkkä. Siitä paavon akka oli suutuksissaan ja arveli: "joka niemelle pesiään tekevät niin, ettei kohta tiedä mihinkä päin pyllistäisi".

Paavali Halosen takin kerrottiin säilyneen aina 1800-luvulle saakka. Se oli ollut hyvin uomeva ja sitä käytettiin vihkitakiksi, vaan sitten leikelty perillisten kesken. Takin kerrottiin olleen sotaretkien tuomista. 

Perimätieto kertoo Halosen Paavalin asettuneen Halosenniemelle asumaan vuoden 1590 paikkeilla.