Hyvää helmikuuta koko lukijakunnalle!
Heikinpäivänä (19.1.), talven selän katkettua ja karhun käännettyä kylkeä pesässään, on ollut aika siirtyä talven paremmalle puoliskolle. Yksin kuun, tähtien ja revontulien valossa keskitalven tarjennut, synkkä ja kaukainen Lappi on saanut viimein nauttia keväisistä auringonsäteistä. Hiljalleen säteet ovat ruvenneet jo lämmittämään kasvojemme punaisia poskipäitä ja nostamaan kaamoksen pimeydessä synkentynyttä mielialaamme.
Kelit ovat olleet kovin vaihtelevia: toisinaan olemme saaneet lunta, eikä ihan vähääkään, sillä sitä on saattanut sataa maahan kerralla monta kymmentä senttiä. Jo aivan turhautumiseen asti on tuota saanut taivastella ja kolata vähemmäksi. Yllättävän paljon sitä on satanut tavanomaisesti niin kovin vähälumisille tammi- ja helmikuille.
Mutta taas ovat kelit vaihtuneet, vanha taivas pääsee pilkottamaan uuden lomasta ja tähtien kirjo on päässyt aukenemaan yllemme, meitä on seurannut silloin pakkaskeli. Tällaisena, aina lyhyin väliajoin, on keli ympärillämme muuttunut: Muutaman päivän on luontoäiti navakkoja pakkasilmoja pitänyt, kunnes se on hellittänyt ja antanut jo hieman lauhkeampien, ellei jo aivan lämpimien ilmavirtojen lämmittää ilmastoamme.
- Aholanvaaran kylää auringonsäteiden valossa, 7.2.2015.
- Aholanvaaran Hännisen (vanhan Mattilan) rinne. Rinne laskee alas Oulankajoelle. Joen takana Kalliovaara ja kauempana vasemmalla haaleammin erottuva Ritakorkea, 7.2.2015.
Ettei blogiteksti venähtäisi aivan pelkäksi säiden päivittelyksi, on ehkä hyvä puhua välistä myöskin viimeaikaisista taltioinneista. Pari viikonlopun, joskus neljän, jopa viidenkin päivän reissua olen tiettyihin Sallan kyliin tehnyt; Aholanvaaran ja Hirvasvaaran väliä on enimmäkseen tullut talsittua. Aina sitä jotain uutta kysyttävää vanhoille, ennestään tutuille kertojille ja kylän viisaille tulee esitettyä, niiden keksiminen ei ole vaikeaa.
Puheenaiheita olivat tällä kertaa mm. vanhat poro- ja metsämiehet, noidat ja trullit, entisajan säänpovaus -taidot ja paikannimet. Muutamien vanhojen tarujen toisintojakin tuli vanhoilta kuultua ja opittua. Laurukaistarustakin kuului täällä vielä oma, lie aivan paikkakunta-kohtainen muunnos, - se jos mikä oli mielenkiintoista saada kirjattua muistiin. Seuraavaksi esitänkin lukijoille perinteisen Laurukaistarun:
______________
LAURUKAINEN JÄTTÄÄ VAINOLAISET
SAAREEN:
Tarinoiden mukaan on täälläkin syvässä lapinkorvessa nähty pelkoa ja kauhua vihavenäläisten edessä. Vesireittejä pitkin kulkivat ryöstöjoukot, vainon-/vihavenäläiset, etsivät käsiinsä ryöstettävää ja hävitettävää. Eräs lappalainen, Laurukainen, toimi heille
muka oppaana. Pikemminkin hän sai venäläiset surmilleen, kuin olisi heitä
auttanut. Kerran eräs vihavenäläisten joukko oli tullut Onkamojärvelle.
Laurukainen oppaanaan, suuntasivat he matkansa eräälle saarelle, mihin
päättivät siksi yöksi majoittua. Tarkoituksella oli Laurukainen vihavenäläiset
saareen vienyt, jotta saisi joukon tuhotuksi. Yön hämärtyessä ja miesten
asettuessa nukkumaan, säntäsi Laurukainen rantaan ja kiidätti joukon ainoan
veneen vesille. Siihen heräsivät vihavenäläiset, yrittivät estää Laurukaisen
aikeet, mutta myöhästyivät. Nyt eräs vihavenäläisistä aneli Laurukaista
palaamaan:
"Tuuppas tänne Laurukainen, valakeapääpoika, puuroa keitetään ja
Ruottin voita silimäksi pannaan!"
Eipä Laurukainen palannut, vaan yhä kauemmas hän vain souteli
saaresta. Silloin suivaantui yksi vihavenäläisistä huutamaan:
"Jos olisikki tullut, niin kuumat tinat ois’ kurkkuun valettu ja
suolet hongan oksalle lapettu!"
Ei Laurukainen auttanut saaressa viruvia vainolaisia. Nälkään
nääntyi avuton vihavenäläisten joukko saaressa, kauaa ei ollut aikaa kulunut, kun he jo nääntyivät saaressa kuoliaaksi.
- Edelläkerrottu tarina on tunnettu hyvin laajassa osassa Suomen maata. Tässä muodossa olen tarinan kuullut mummoltani Sallan Ahvenselässä. Mummo oli kuullut tarun miehensä äidiltä, Serafiina Karjalaiselta (1868-1955) 1950-luvun alussa. Nyt Aholanvaarassa tätä vanhaa tarua kuulostellessani, vanhat sen vielä jollain lailla muistivat ja kertoivat sen olleen miltei samankaltainen, mutta vihavenäläisen lausuman he olivat kuulleet erilailla, nimittäin näin:
"Liurukainen, Laurukainen, tuokkasa mulle venettä!"
Lisäksi Aholanvaarassa tunnettiin myös toinen Laurukaistaru. Sekin on meillä hyvin laajalti tunnettu tarina, mutta kerron sen siitä huolimatta:
LAURUKAINEN HUKUTTAA VAINOLAISET
KOSKEEN:
Erään toisen kerran oli Laurukainen oppaana pahanteossa. Mitä
jokea alaspäin hän lie oli veneellä laskenut vihavenäläisten kanssa, joidenkin
mukaan Auttiköngästä, toisten mukaan taas Sallan puoleisia jokia laskenut. Oli
hän keksinyt laskea vainolaiset kovaan koskeen. Kosken jo uhkaavasti
lähestyessä, Laurukainen ehti itse hypätä veneestä, nousi siitä rannalle,
pelastaen nahkansa. Vihavenäläisten ei käynyt yhtä onnekkaasti; vene kaatui
koskessa ja vainolaiset joutuivat veden hyväksi. Laurukainen tuumaili:
Hyvin meni, mela vilahti.
______________
Näillä kirjoitteluilla toivotan lukijoille hyvää alkavaa kevättä. Kirjoittelemisiin!
Niko Rytilahti, Rovaniemellä, 12.2.2015.
