Päiväkirjojen ja pikamuistiinpanojen kertomaa — keruumatkoilla syntyneitä mietteitä, muistelmia ja niiden pohjalta syntyneitä kirjoituksia OSA I:

- Taikaperinteen sirpaleita keräämässä - 
OSA I 

Tämän otsikoinnin alle olen yrittänyt koota jonkunlaisen kertomuksen siitä, mikä herätti nuoren perinteenkerääjän kiinnostuksen kotiseudun taikaperinteeseen ja mitkä olivat hänen kokemuksensa ensimmäiseltä taikaperinteen keruumatkalta. Jatkan kertomusta myöhemmin OSA II:ssa. 

Kirjoitan päiväkirjassa: Kesällä 2014 Sallan maaseutuja kiertäessäni, keskityin keruussani - puhdasta ajattelemattomuuttani - pääasiassa kylien asutushistoriaan ja vanhoihin taruihin, enkä siis pitänyt juuri minkäänlaista lukua muusta perinnetietoudesta, saati sitten entisaikaisesta uskomusperinteestä, jota kohtaan kiinnostus minussa heräsi vasta hiljattain loppukesän ja sitä seuranneen syksyn myötä.  
Niinpä, ymmärrettyäni uskomusperinteen keruun arvon, päätin saman vuoden lokakuussa, syysloman alkaessa - lähteä uudelle, edellistä keruuta täydentävälle matkalle, jonka pyrkimykseksi asetin entisen keruumateriaalin täydentämisen ainakin uskomusperinteiden ja pyyntitarinoiden osalta, jotka tosiaan olivat aikaisemmilla keruumatkoilla minulta jääneet kovin vähälle huomiolle. 

Valitsin nyt keruumatkan suunnaksi Sallan eteläosan. Olin oppinut tuntemaan tuon suunnan kylät, kylien kertojaukot ja -eukot sekä majapaikat jo viime keruuretkellä, ja se jos mikä helpotti minua lähtemään tuolle suunnalle koleasta ja kylmästä syyskelistä tuon suurempaa välittämättä. 

Ensimmäinen majapaikka löytyi 10.10.2014 Sallan Leusjärveltä Hautajärven lähettyviltä. Liki pari päivää kirjoittelin täällä muistiin kyläläisten muistelemia tarinoita ja sanontoja. Kyllin emäntä oli näissä erityisen etevä ja hän muistelikin niitä minulle monen monituista sivua. Ottaessani puheeksi vanhat uskomusperinteet ryhtyi emäntä kertomaan tarinoita omasta ukistaan Juho Taavetti Leskisestä, joka oli jos jonkinlainen parantaja ja hevoskuiskaaja. 

Jatkoin matkaa 12.10, saavuin Aholanvaaraan iltapäiväksi. Kiirehdin hetimmiten kylän parhaimman tarinankertojan, tuon yli 80 vuotiaan hännisläisen poromiehen luokse, joka oli tarinoinut minulle jo viime keruumatkalla. Astun pirttiin, tervehdin talon väkeä ja minut toivotetaan vanhana tuttuna ilomielin tervetulleeksi. Esitän kertojalle kysymykseni, eikä tarvitse ukkoa toista kertaa kerronnalle kehottaa, kun hän jo ryhtyy tarinoimaan. Toista tuntia entisajan pyyntikeinoista puhuttamme otan puheeksi noituuteen liittyvät tarinat ja niitäpä ukko hyvin näytti ilokseni tietävänkin. Tarinoinnin ukko aloitti isänsä äidin isästä, Matti Hirvasjärvestä (1831-1916), tämän perän viimeisestä suuresta shamaanista ja parantajasta, jonka maineteoista ukolla riitti kerrottavaa minulle pitkän aikaa. Tyttärenpojilleen oli Matti vanhemmuuteen yrittänyt parannuskeinojansa ja taikojansa juurruttaa, mutta yhtä hyviä parantajia, kuin mitä hän itse oli ollut, ei hän pojista saanut opetettua. Olivat pojat kuitenkin jotain perineet ukkinsa suuresta mahdista: Veljeksiltä olivat nääs löytyneet keinot niin verenvuodon tyrehdyttämiseen, kuin karjaonnenkin parantamiseen, olipa nuorin veljeksistä taikamenoillaan kääntänyt tuulispäänkin (= myrskytuulen) tiehensä.

Ja olipa kertoja - jonka juttusilla nyt olin - itsekin perinyt muutaman suvussa kulkeneen karjataian. Taiat oli kertoja oppinut sedältään Erland Hänniseltä (1892-?), joka oli ne taas perinyt ukiltaan Matti Hirvasjärveltä. En oikein osannut odottaa reissultani aivan näin suurta löytöä. Olin löytänyt kotikunnastani suullisena perinteenä kulkeutunutta taikaperinnettä. - Tunsin onnistuneeni, tunsin päässeeni todellisen aarteen luo. Hetkeä aikaisemmin olin elänyt vielä siinä uskossa, että loitsut tältä perältä olisivat jo aikaa sitten kadonneet - Nyt huomasin erehtyneeni. 

Samalla kuullessani ukon tarinat Matti Hirvasjärvestä ja Hännisen veljeksistä tulin mielessäni harmitelleeksi, miksi yksikään varhaisemmista kansanperinteen kerääjistä (H. Meriläinen, S. Paulaharju, J. Kortesalmi ym.) ei ollut hoksinut käydä täällä tietoutta keräämässä, vaikka sitä olisi täällä ollut hyvinkin saatavilla. Taikojakin olisi saatu kylästä kerätyksi kasapäin, niitä olisi saatu kerätyksi iso joukko vielä 40 vuotta sitten. Nyt oli kuitenkin myöhäistä.  — Totuus on kuitenkin se, että voivottelu ei auta, vaan pyritään pelastamaan se mitä vielä voidaan.

Liitän tähän otteen Hännisen isännän luona otetusta äänitteestä. 

Ukko kertoo "eläimen pijättämiseksi" tehtävästä taiasta näin:

(OTE ÄÄNITTEESTÄ)
"Eläimen pijätys"

>>... Joo se neuvo se tuo Pekan isä (Erland) mulle että, tuota ni ... Ku minä vein tuohon joen taka, tuohon lampaita. Siell ei kulukenu lehemät, eikä siellä pietty elukoita, eikä lampaiha enähän, niin minä tuumasin sille Pekan isälle että minä meinaan siihen viijä, että pysyskähän ne lampahat tuossa? Niin se sano mulle, että kyllä ne pysyy ku hänpä neuvoo konstit että miten ne "pijätetään" heh.

- Mitenkä siinä piti tehä sitten? 

Joo se sano että, tuota nii, kato sieltä siitä joen takaa siitä semmonen kivi, tämmönen jokon on jonkun verran maan pinnan yläpuolella ... sanotaan maakiveksi ... niin se sano mulle että ... minä panin yhelle kellon kaulaan, tietenki ... että ota siltä kellokkahalta tuota niin sorkasta vähäsen luuta, siitä leikkaa puukolla ja pane sinne, sinne tuota nii, näin nosta maata ja pane sinne alle (maakiven juureen) ... ja se tuota nii, siinä piti niitä temppuja tehä, vielä kiertää sitä (kiveä) mutta ehän minä enähän muista heh he ... Se sano että jos haluat että ne pysyy oikehen pienellä alalla - niin ota kahesta sorkasta pala ja pane sillä lailla heh ... että se pienenee se rengas missä ne kulukee ... heh heh heh ...

- Niin siinä piti sitä kiveä kiertää ja kaikkea muuta?

Niin se piti minun osata tehä net kierrokset ... niin tuota niin ... Ja jos kolomesta jalasta niin se (rengas) taas pieneni, ei saa kovin pienelle että ne kuolee näläkään he heh heh ... On net teheneet, Erlanti hevosellekin, ku hevoset oli mettässä niin ... nehän vietiin hevoset luonnonlaitumille kesäksi, niin ne haluttiin pijättää heh heh ...>> 


Minkälaisen aarteen ovat nuo Hännisen veljekset vieneet mukanaan kirkkomaahan, on vaikea edes käsittää. Manalaisten majoille on painunut tuo vuosisadat suvussa kulkeutunut tieto melkein yhdettömiin - muttei onneksi aivan kokonaan, sillä vielä muuan kylän ukko ja eukko kantaa osansa esi-isiensä vanhasta perinnöstä. Niihin kuuluu myös kuuluisan shamaanin, Matti Hirvasjärven tyttären pojan poika, Aholanvaaran parhain tarinankertoja. - On siis toki lohduttavaa, että pieni osa tietoudesta on saatu taltioitua tuleville sukupolville.
Tämä, perin hätkähdyttävä vierailu Aholanvaaran parhaan tarinankertojan luona potkaisi perinteen-kerääjän kiinnostuksen taikaperinnettä kohtaan auttamattomasti vireille. Taikaperinteen keruu jatkui tästä yhtä yllättävänä ja tuotteliaana koko matkan ajan.- Siitä pyrin kirjoittamaan kirjoituksen toisessa osassa.

- Seksuaalinen runous vaiettu osa pohjoista lauluperinnettä -

Oletko koskaan kuullut Jussi pussi puuta nussi" - pilkkarunoa, entä oletko kuullut hävyttömiä sananlaskuja, tai kokonaista runoa seksuaalifantasioista. Tällaiseen epäsiveelliseen runoainekseen kerääjä törmää keruumatkoillaan vähän väliä, milloin vain hän sattuu tapaamaan "vähänkin runollisempia tietoukkoja" ja saa nämä latelemaan tietämyksensä vanhoista runoista. Silloin kerääjä pääsee monesti kuulemaan myös härskiä seksuaalirunoutta. Kylillä puhuttu ja kehuttu "runonlaulaja" voikin monesti paljastua kerääjälle pelkäksi räävittömien värssyjen veisaajaksi. Sellainen tapaus pistää monesti asiasta innostuneen kerääjän pahanpäiväisesti pettymään. Korvat punaisina koitat nyt kuunnella ukon räävitöntä juorottelua ja saada jotain papereihin, mutta vaarin laulamat sanat kalskahtavat korviin niin rumina, ettet kehtaa kirjoittaa niitä muistiin.

Asiaa on katsottava hieman toisenlaisesta näkökulmasta: Ensinnäkin seksuaalirunoutta on kerätty muuhun runouteen nähden niukasti ja se on runoutena jätetty vaille suurempaa huomiota. Suurin syy tälle onkin aineksen epäsiveellisyys ja siitä johtuva julkaisukelvottomuus, mikä juuri on pistänyt suurimman osan varhaisemmista runonkerääjistä karttamaan kaukaa tämänkaltaista materiaalia. Huomattavana poikkeuksena voimme mainita runonkerääjän ja suomalaisuusmiehen, C. A. Gottlundin (1796-1875), joka ei ainoastaan kirjannut ylös rahvaan rivoja rallatuksia, vaan myös julkaisi niitä merkittävissä teoksissaan, mm. teos-sarjassa Pieniä Runoja Suomen Pojille Ratoxi.

Seksuaalinen runous on kautta aikain ollut naisten ja eritoten miesten keskuudessa suosittua ilvehdintää, pilailua ja hulvatonta ajanvietettä ja siksi tärkeä osa suomalaista lauluperinnettä. Tällaiset kautta aikain naurua herättäneet, ihmismieleen helposti painuvat laulut ovat parhaimpia kestämään ajan hammasta. Tämä on juuri suurin syy kalevalamittaisen seksuaalirunouden pitkäikäisyyteen.

Kirjoitan päiväkirjassani: "Isäni kotikylää Sallan Salmivaaraa ensimmäisiä kertoja kiertäessäni vuonna 2013, tapasin ja opin tuolloin tuntemaan erään vanhan täkäläisen, vuonna 1926 syntyneen A. Kivelä nimisen miehen. Hän on yksi parhaimpia kertojia ja muistajia mitä olen konsanaan Sallan kamaralla tavannut ja sillä vierailen useasti hänen luonaan. Häneltä minulle on kertynyt tarinoiden ja muisteluksien lisäksi myös iso joukko härskimpää runoutta. Isoimman osan runoistaan on ukko oppinut jo  yli 70 vuotta sitten kuolleelta Aapo-Eemi Aaponpoika Salmijärveltä (n.1898 - n. 1940), joka tunnettiin kylässä hyvänä viihdyttäjänä ja härskien laulujen esittäjänä. Aapo-Eemin huvittavat esitykset painuivat nopeasti nuoren, mutta venttelin pojan mieleen ja sitä perua ovat suurimmaksi osaksi A. Kivelän osaamat laulut. Esitän alla erään Aapo-Eemiltä opitun räävittömän laulun alun: "

— "Äpsis tupsis, pervoi rulli,

koittele kuinka kova on kulli,

ossan ossan oi joi joi,

pessan pessan pei jei jei!

Isäntä se hukkui viilipyttyyn,

minä se painoin vittuja ryppyyn,

ossan ossan oi joi joi, 

pessan pessan pei jei jei!

Siellä oli suuri painokulli,

ossan ossan oi joi joi, 

pessan pessan pei jei jei!...
 

Toisen, etevän runojen muistelijan kohtasin viime kesänä Rovaniemen Sampokeskuksessa. Siitä olen kirjoittanut päiväkirjassani näin: "Sampokeskuksessa jo muutaman viikon tarinoita ja vanhempia runoja kerättyä, opin tuolloin, kesäkuun alkuviikkoina tuntemaan melko läheisen sukulaisen, erään Kemijärvellä syntyneen Rytilahti - sukuisen miehen, joka osottautui aikani juttuja kyseltyäni hyväksi muistelijaksi ja vitsinkertojaksi. Sitten erään kerran taas istuessani Sampokeskuksen penkeillä, 3.6.2015, tuli hän minulta kysymään, kirjaanko ylös myös räävittömiä runoja. Vastattuani ukolle, että kaikki käy, ryhtyi hän heti runonluvulle, ja minulla oli tulla kiire kaiken tuon kirjoittamiseen. Käskin ukon istuutumaan pidemmäksi aikaa ja niin pistin ukon lukemat värssyt tarkasti muistiin. 9.6.2015 näin tätä miestä toistamiseen ja tuolloin hän muisteli minulle seuraavan kalevalamittaisen runon, joka kuului:

—"Piika juoksi pitkin suota,
minä juoksin poikki suota,
piika pitkin mättähälle,
minä pitkin piian päälle,
näpit sattui nännin päälle,
käjet housuhin valahti,
tulin aikasten isäksi,
nuorena naisten naurattajaksi."

Paljon muitakin, vielä reilusti räävittömämpiä värssyjä mies minulle esitti ja minä korvat punaisina niitä sitten kirjoittelin vihkooni, ja joka kerta, kun miestä olen Rovaniemellä nähnyt, on hän muistellut aina uusia värssyjä. En niitä tässä kuitenkaan viitsi enempää esittää."

 

______________

jatkan kirjoittelua seuraavassa osassa,

Mielenkiintoisia lukuhetkiä,

Terv. Niko Rytilahti.