Entisen Kemin Lapin metsäsaamelaista kulttuuria -blogi

Hei.

Päivittämäni Entisen Kemin Lapin metsäsaamelaista kulttuuria -blogi on nyt avattu verkossa.

Uudessa blogissani tullaan käsittelemään entisen Kemin Lapin alueen metsäsaamelaiseen kulttuuriin, perinteisiin, kielimuistoihin ja metsäsaamelaisten historiaan olennaisesti liittyviä teemoja, sekä pohditaan metsäsaamelaisten asemaa osana alkuperäiskansaa.

Vaikka aikani ei nykyään riitä entisen Pohjoisen tarinoita poimimassa -blogini päivittämiseen, se ei tarkoita alkuperäisen blogin lopullista hylkäämistä. Vaikka aikani tällä hetkellä kuluukin muiden julkaisujen, lehtikirjoitusten, uuden blogin ja kulttuuritoiminnan parissa, lienee minulla jossakin vaiheessa taas aikaa tämänkin blogin ylläpitoon.

Nyt kuitenkin tervetuloa seuraamaan uutta blogiani!

Ystävällisin terveisin

Niko

Linkki uuteen blogiin löytyy tämän julkaisun yläpalkista, sekä seuraavasta osoitteesta:

https://metsasaamelainenkulttuuri.blogspot.com/2022/01/tervetuloa-metsasaamelaisen-kulttuurin.html

Linkki myös blogin ensimmäiseen varsinaiseen kirjoitukseen, aiheena metsäsaamelainen pukuperinne ja sen historia:

https://metsasaamelainenkulttuuri.blogspot.com/2022/01/metsasaamelaisen-pukuperinteen-historiaa.html

Muutamia tuntemiani uskomuksia Sallasta ja Kuoskusta, osa II.

Rullit – eli trullit, Sallassa tunnetummalta nimeltään lampahankerittijät, naapurilleen pahaa tekevät ja itselleen rikkautta toivovat ihmiset, jotka kulkivat öisin pääsiäisenä keritsemässä lampaita, leikkelemässä hevosen jouhia ja lehmän karvoja, utareita ja paloja nahkasta. Sanotaan, että trullit lukivat pirun raamattua, mustaa raamattua eli mustaa kirjaa, jonka johdattamina ne toimittivat pahuuksia ihmisten navetoissa. Toisten mukaan trullit leikkelivät eläimiä saadakseen tarvittavat ainekset paran eli ilkeän tontun valmistamiseen eli synnyttämiseen. Leikkelemänsä karvat, nahkan kappaleet ja hevosen jouhet trullit säilyttivät pienessä pussukassa eli tuluskukkarossa, joka tunnetaan myös taikapussin nimellä. Trullin pussissa kerrotaan olleen usein myös ihmisen hiuksia, kuolleiden luita ja kynsiä, vanhoja rahoja, sekä sormuksia. 

Näiden pahaa tekevien trullien tekoja muistellaan vielä laajalti Sallassa, jotkut kertojista ovat jopa itse näähneet trulleja, jopa saaneet heitä kiinni oikein "rysän päältä". Viimeisten trullien kerrotaan kulkeneen joissakin syrjäkylissä vielä 1970-luvulla. Trulleista on mm. seuraavia muisteluksia:

  

Onhan ne muistelleet (trulleja), mutta että nehän oli ennen semmosia, liekkö ollu aina niin peräkään, lampaankerittijöistä ja muista, ku ei tiijä onko ne jutut totta, mutta tuollahan seoli Lampelassa eräs murtolainen joka kuluki täällä, me kyllä katottiinki että sillä oli kamppeet matkassa, semmonen lampaankerittijä. Nehän leikkeli lehemiä, lehemänhäntiä ja ilkeyttä tekivät, totta ne johonki usko muka semmoseen. (Sallan Onkamo).   

Pääsiäisen seuvussa liikkui rullit, ei ne juuri niin raakoja hommia, mutta niinku (lehmän) ristiselijän päältä ni ottaneet vähäsen tuota karvoja, karvojen kanss sitä, nahkaa mitä lähtee. (Sallan Särkelä).

Pääsiäisen aikaan ne vasta rullit liikku, ovat vauhissa oikein ja käyvät ihimisten navetoissa, leikkovat lampahilta ja lehemiltä nahkapalasia. Seon pääsiäisenaika se ja nelijän tien varressa ko ne ovat ja yöllä kuuksivat rullit siellä ja kuuntelevat kaikkia, niin ne sano ennen. Sitähän ihan pelekäs, missä ne liikku, jos oli nelijän tien varressa varsinkin. (Sallan Ahvenselkä). 

Kerrotaan semmonenki juttu, että seoli pääsiäisen aikaan joku isäntä ruvennu viettämään navetassa öitä rullien varalta. No seoli tullu sinne se karvanleikkuri ja sanonu ovella että ”täältä tuli pikku piru”, isäntä oli noussu sieltä ja sanonu että ”tässä on iso piru”. Naapurin emäntä seoli ollu, oli ottanu kiinni sen siitä. (Sallan Saija; toisinto myös Paavo Hautalan kirjassa Tuntsan Kojamot).

Ohan niitä ainakin lampahankerittijöitä sodan jäläkeenkin, sehän oli se, salaa teki, löysin kerran ratan varresta semmosen pussin, siellä oli karvoja ja vaikka mitä, seoli varmaan se rullin pussi. Nehän leikkelivät ja taikojahan tekivät, vahinkoa tekivät toisille. Tuossakin meijän navetassa oli käyneet lampaankerittijät. (Sallan Kelloselkä).  

Sehän on tuolla Murrolla asunu rulli, ainaki vanhat usko. Minäki muistan ku tuota ni, pääsiäisen aikaan ku seon siellä monessa, kahessaki navetassa tavanneet, ku seon ollu lampaija kerittemässä. Kerran oli siellä Tapanissa, seoli siellä ollu ja Tapanin ukko menny sinne tuotanni, seoli rulli ollu siellä navetassa, ni se oli Tapanin ukko ottannu hevosen suittiperät, sillä oli siinä räpänny sitä ämmiä perseelle. Seoli rulli hypänny ja kivahtanu: tuo hevonen ei tartte nuita suittiperiä en kesän jäläkeen! Neoli sitten laitumelle löysänneet sen hevosen, ni sitä ei ollu löytyny enää sen jäläkeen. Kaikki muut hevoset oli olleet kellokkaan matkassa, mutta sitä hevosta ei löytynny - - - se löyty myöhemmin kuolleena, niin ku ois noitunu sen. (Sallan Hirvasvaara). 

Rullit lampaat keritti, oli joku aika millon ne liikku (pääsiäisenä), lampahankerittijäksi ne kuttut niitä, villoja kulukeneet kerittemässä, taikapussi sillon ollu mihin seon laittanu net. Saattaneet tehä niitä taikojaki, onko ne pystyny toisillekki tekemään semmosia kepposia. (Sallan Selkälä).  

Rulli oli piilottanut meijän pirtin kiukaan taakse pussin. Semmonen pieni pussi, niinku huivi, ja siinä oli karvoja ja pieniä lankoja, lankapätkiä. Äiti oli niin taikauskonen ettei antanut polttaa, vaan sanoi siskolle että upota järveen. (Sallan Salmivaara). 

Trullien pahoja tekoja torjuakseen kansalta löytyi myös useita konsteja eli vastataikoja, tässä niistä muutamia: 

Rautakanki pantiin navetan oven päälle, ettei rulli viitsinyt tulla yöllä navettaan. (Sallan Saija).  

Kaikissa nuissa ovissa, navetan ovihin risti, ettei trulleilla riitä voima mennä navettaan, se piti aina trullin aikaan (pääsiäisenä) käyvä ristejä vetämässä. (Sallan Aholanvaara). 

Vesipöykäri eli Vesimöykäri – vedessä asuva paha olento, jolla peloteltiin lapsia, etteivät nämä menisi yksin lammen, järven, joen, tai kaivon äärelle. Sama kuin Länsi-Lapissa ja etelämpänä Suomessa esiintyvä Näkki.

Haltija – järvissä, joissa, erämaissa, sekä huoneissa elävä näkymätön olento, jonka sanotaan pitävän huolta taloudesta ja olevan talon todellinen haltija. Joskus haltijaksi ymmärretään myös kuollutta omaista, joka on jäänyt haltioimaan vanhaa talouttaan. Saijan kylän vanhassa Alimmaisessa oli omistettu haltijalle kokonainen (oveton ja ikkunaton) huone, joka tunnettiin nimellä haltijahuone. Huone paloi talon mukana talvisodassa 1939. Haltijoihin löytyy vielä uskoa kaikkein vanhimman polven keskuudessa.

Muutamia tuntemiani uskomuksia Sallasta ja Savukosken Kuoskusta.

Kinkanokka – paha olento, jolla peloteltiin lapsia. Sen kerrotaan asuvan piisin eli uunin päällä ja hyökkäävän siellä niiden lasten kimppuun, jotka koittavat kavuta uunin päälle. Joskus sen kerrotaan asuvan myös pirtin ylisellä (yläkerrassa, ullakolla). Kinkanokalla on peloteltu lapsia vielä vähän aikaa sitten, muun muassa oma isoisoäitini pelotteli sillä vielä minua omassa lapsuudessani. – Olento on selvästi sama kuin Pohjois-Lapin saamelaisten Skunka (paha olento eli mörkö, jolla on peloteltu paljon lapsia. Se asuu uunin tai kiven takana ja vilahtelee toisinaan kissan tai koiran muodossa).

 Para – ruotsiksi Bära, tai Bjära, noitien ja trullien apuhenki, varallisuuden kartuttaja, eräänlainen talon haltija eli tonttu. Paran kerrotaan olevan yleensä linnun näköinen olento, joka synnytettiin kirnussa umpilammen rannassa. Sen luomiseen tarvittiin kaikenlaisia aineksia, etupäässä villoja, nahan kappaleita ja jouhia, joita niin kutsutut lampahankerittijät eli rullit (trullit) leikkelivät pääsiäisöinä vieraiden ihmisten lampaista, lehmistä ja hevosista. Kun trulli oli kerännyt ainekset, hän lähti kirnu mukanaan umpilammen rantaan synnyttämään paraa. Umpilammella ainekset pistettiin kirnuun, ruvettiin kirnuamaan ja hoettiin loitsua:

Synny para, synny para…

Hetken päästä para syntyi, lennähti kirnun laidalle ja kysyi trullilta, omistajaltaan: Mitä pitää kantaa? Trulli pyysi paran kantamaan yleensä maitoa, voita, rahaa, villoja, mistä vain milloinkin taloudessa oli pulaa. Sen minkä trulli paralta pyysi, sen para naapureilta varasti, imi maidon lehmistä, leikkeli villat lampaista ja rosvosi rahaa kaapin loovista. Parasta liikkuu yhä monia tarinoita, mutta myös puhdasta uskoa.

Kuva: Lohjan kirkon asehuoneen holviin maalattu kuva, jossa noita lypsää paran avustamana lehmää. Vieressä toinen nainen kirnuaa voiksi vierellään olleen paran varastamaa maitoa. (Hiekkanen, Suomen keskiajan kivikirkot, 2007, s. 449).

Porotaiat – poroon ja poronhoitoon liittyvät vanhat taiat ja uskomukset, joita olen saanut kerättyä muutamia Savukosken Kuoskusta ja Sallan Naruskalta. Yksi kuoskulaisten tuntema vanha uskomus liittyy poron tappamiseen. Uskotaan näet, että kun poro tapetaan, sitä ei saa heti poron kuoleman jälkeen lähteä nylkemään, sillä sen henki ei ole vielä ehtinyt erkaantua ruumiistaan. Ajateltiin siis, että poro oli ikään kuin puolikuollut. Entisajan kuoskulainen jätti siksi kuolleen poron noin tunnin ajaksi maisumaan eli odottelemaan, että poron henki ehti irrota ruhosta. Sanottiin, että ”elävältä nyljetyn” poron (joka oli nyljetty heti kuoltuaan) lihan tunnisti sen ikävästä mausta (vastine uskomuksesta löytyy T. I. Itkosen Suomen lappalaiset [1948] teossarjan toisesta osasta sivulta 378).

Toinen Sallan Naruskalla kuulemani uskomus liittyy poro-onnen ennustukseen. Koska poro hyödynnettiin ennen hyvin tarkoin ruokataloudessa, myös poron konttiluut eli ydinkontit (sääriluut) halkaistiin ja niiden sisässä ollut ydin syötiin. Poron konttiluuta halkaistessa poromies veti puukolla vahvan naarmun pitkin luuta ja pisti sitten terällä konttiluun päässä olevaan napukkaan, että se halkesi. Mikäli konttiluu halkesi siististi eli säröilemättä, se oli tietävä hyvää porovuotta, jos taas huonosti eli säröillen, huonoa vuotta. (vastine uskomuksesta T. I. Itkosen Suomen lappalaiset [1948] teossarjan toisesta osasta sivulta 379).

Pyhät vedet – hetepohjaiset ja kalaisat järvet ja lammet, joita veden kirkkauden ja kalaisuuden vuoksi pidetään pyhinä. Tällaisia kirkasvetisiä järviä ja lampia (erityisesti umpilampia) pidetään useimmiten kaksipohjaisina (siis vetenä, jossa on kaksi kerrosta). Tällä käsityksellä pyritään selittämään, miten runsaat kalaparvet näyttävät katoavan vesistä välistä olemattomiin ja miten kalat selviävät kovan pakkastalven läpi lampien jäädyttyä lähes pohjaa myöten umpeen. Joitakin vesiä pidetään myös pohjattomina (vrt. Uhrilampi). Kirkasvetisiä syviä umpilampia (harvemmin järviä) nimitetään myös saivoiksi eli saivovesiksi. Lisäksi Pohjois-Sallassa uskottiin vielä vähän aikaa sitten, että kalaisissa ja kirkkaissa vesissä eli vedenhaltija eli vetehinen. Vesiä, joihin tiedetään uhratun, on tiedossani Sallasta ainakin Latvajärvi Aatsinginjoen latvoilla, sekä Uhrilampi (umpilampi) Särkelän laidalla, jota vanhat pitivät pohjattomana ja johon särkeläläinen Vappu-Ämmi (Walborg Särkelä os. Salla, s. 1819 – k. 1909) uhrasi  sairastuneen hiehonsa, joka ei poikinut ja jonka vetimiin oli tullut vartiksi kutsuttuja paiseita. Muita pyhiä vesiä ovat arvattavasti olleet Haltiajärvi Sallan Naruskalla, Haltiajärvi Onkamossa, sekä Suomujärvi Karhujärven liepeillä, jonka pohjoisrannalla vartioi yhä vanha seitakivi. Järven haltijoille osoitettuja taikoja ja pyyntöjä on talletettu 1900-luvun loppupuoliskolla mm. Sallan korjalaisten parista, jotka löytyvät Paavo Hautalan teoksesta Tuntsan Kojamot (1989).

Seita – pyhä palveluspaikka ja jumalankuva, joihin löytyy yhä uskoa ainakin Sallan Ahvenselässä ja Tenniön varressa Sallan Saijalla ja Savukosken Kuoskussa. Seitoja on tiedossani Sallan kunnasta ja Savukosken Kuoskun suunnalta kymmenkunta, mutta niitä on epäilemättä enemmän, sillä useimmat ovat unohtuneet ja joitakin pidetään omana tietona. 

Vuotostunturin iänikuinen seita.

Yksi sukuni kesken pyhänä pidetty seita sijaitsee lähellä äitini mummolaa Sallan Ahvenselän  takaisessa selkosessa Keminniemen Vuotostunturin päällä. Se on tunturin korkeimmalle kohdalle suurenlaisista kivistä koottu korkea parimetrinen keko. Vastikään edesmennyt isoisoäitini uskoi voimakkaasti seidan mahtiin ja tiukkasi: Se on seita se ja siellä on vielä poronsarvekki siellä päällä ja niitä ei saa pois ottaa, jos joku ottaa ni se kuule tulee sairaaksi. Siihen ei saa koskia, eikä yhtään mitään pois ottaa. Osa mummon jälkipolvesta uskoo yhä seitaan.

 Seidanpalvonnasta tietoa löytyy niukemmin, mutta sain kuulla viime vuonna kuoskulaisilta, että heillä on varjeltu ikivanha sukuseitansa jossain selkosessa kylän pohjoispuolella, jolle he vievät yhä uhreja. Sallan käsmäläiset ja naruskalaiset taas kertovat, että siitä ei liene kolmatta kymmentä vuotta, kun he vielä kohtasivat saijalaisten jättämiä uhreja metsäkankailta ja kivien luota. Etelämpänä Käsmän, Savinan ja Oulangan jokivarsikylissä seidanpalvonnasta ei ole siellä jäljellä kuin muutamia hämäriä muistoja. Oulankajoen varressa Aholanvaarassa muisteltiin, että kallunkilaiset ovat pitäneet Palotunturia ja sen kyljessä lepäilevää Konttilampea pyhänä uhripaikkanaan ja että he ovat uhranneet siellä seidalle poron konttiluita. Valtioarkeologi Hjalmar Appelgrenin teoksesta Muinaisjäännöksiä ja Tarinoita Kemin kihlakunnan itäisissä osissa (1882) ilmenee, että hänen Kallungissa käynnin aikana vuonna 1879 löytyi kylästä yhä uskoa vanhoihin seitoihin:

"Rakkulaniemellä, Kallunkijärven rannalla Kuolajärven seurakunnassa on tämän kansan (saamelaisten) vanha olopaikka; siinä on sekä kiukaan sijoja että peuranhautoja ja vielä joku pyhä palveluspaikkakin, jossa poron sarvia on uhrattu siten, että tyvi puolineen ovat pistetyt maahan. Kallungin vanha isäntä, joka tästä kertoi, sanoi että isänsä oli kieltänyt häntä koskemasta niihin sanoen: Antaa olla, se on Lappalaisten olopaikka! – Kun pyysin päästä sitä katsomaan, arveltiin että se on hävinnyt ja että sinne ei löydetä!" (H. Appelgren, 1882).

Edellä mainitusta teoksesta löytyy muitakin seidanpalvontaan liittyviä tietoja Sallasta. 

Kursussa ja Sallan kirkonkylällä (Märkäjärvellä) minulle muisteltiin, että Jaurujärvellä ja Nälkämäjärvellä oli vielä viime vuosisadalla nähtävissä pystyssä puisia seitoja eli saalispatsaita, joille lappalaiset (saamelaiset) olivat ennen uhranneet kiitoksena hyvästä kalansaaliista. Myös Karhujärven suunnalla tiedetään olleen mainittuja puisia seitoja eli niin kutsuttuja pattahia, vieläpä erittäin runsaasti. Patsaita mainitaan olleen ennen useita Karhujärven Palosaaressa, kauempana Suomujärvellä Vilman selkosella ainakin yksi Ahvenlammen pohjoispäässä, useampia Tiironrimmillä, sekä yksi erityisen kauniiksi mainittu puupatsas Siikalammen rannassa Härkäharjun kupeessa, jonka nuoriso poltti nuotiossa 1970-luvulla. Arvellaan myös, että ilkityöltä ja ajan hampaalta säilyneitä patsaita voisi olla vielä Vilman selkosilla.

Lapselta irronnut maitohammas, niin sanottu rapahammas, luuhammas eli paskahammas nakattiin kiukaan taakse ja luettiin perään seuraava luku:

– Hiirelle rapahammas,

lapselle rautahammas.

tai:

– Hiirelle luuhammas,

anna mulle rautahammas.

 

Jos lapsi löi kätensä tai jalkansa, otettiin lapsi syliin, pideltiin kiinni kipeästä paikasta ja luettiin (joskus säkeiden välissä myös sylkäistiin):

– Hui, hiiri kuolkoon,

hui, harakka sairastakoon,

mutta lapsen (käsi, t. jalka) paranee!

Vasen silmä on niin kutsuttu itkusilmä, oikea naurusilmä. Silloin kun vasenta silmää kutisti, ennustettiin: Mikähän sillä pian itkettää? Samanlaisia vanhan kansan enteitä olivat myös suupielen kutiaminen, oikean kutistessa tuli miesvieras, vasemman naisvieras, sekä korvan kutiaminen, jolla ennustetaan yhä sateita. Yleisempiä ja arvaten myöhemmin omattuja enteitä ovat ruokailuvälineiden putoaminen lattialle, josta ennustetaan vieraiden tuloa.

Luontoon ja pyytämiseen liittyviä uskomuksia ja tapoja.

Vanhalle polulle tai iänikuiselle asentokentälle ei saa perustaa asentoa eli yöpaikkaa, koska paikan haltijat eli maahiset eivät anna siinä nukkujalle yörauhaa.

Kalakonttia (tuohikonttia) ei saa kantaa selässä ylösalaisin (kontin suu alaspäin), muuten ei saa kalaa.

Pyydettyä kalaa jaettaessa noudatettiin ennen sanontaa: pää pyytäjälle, maksa maata katsojalle.

Metsovelliä keitettäessä muistettiin: joka miehelle metto.

Kalasaalista ei saa näyttää vieraalle, muuten siihen voi tarttua kortto silmä eli paha silmä, jolloin menettää pyyntionnen.

Tikkaa ei saa ampua, muuten ”kortto tarttuu piippuun” (tulee siis pilaus eli kirous, joka pilaa aseen), myöskään kuukkelia ei tule ampua.

Kuukkeli eli kuusanka on onnenlintu, jonka nähdessään voi olla varma hyvästä saaliista, tiainen on taas pirullinen pahan ilman lintu, jonka nähtyään on sama kääntyä takaisin kotiin, sillä on menettänyt pyyntionnen.

Pihapiirissä tiitittävä eli tirskuttava ja ikkunaan koputtava tiainen on pahan enne, samoin katolle tai pihalle ilmaantunut maalintu (etupäässä metso, teeri, riekko), joka tietää kuolemaa talossa, metso miehen kuolemaa, koppelo naisen kuolemaa. Myös ikkunaan lentänyt lintu, eritoten maalintu, tiesi pahaa, yleensä kuolemaa.

 Jos palokärki tai tikka hakkaa talon seinää, se tietää kuolemaa talossa.

Pihapiirissä kulkeva jänis tietää pahaa, yleensä kuolemaa.

Käki kukkuu ihmiselle (jäljellä olevia) elinvuosia. Ne lasketaan silloin, kun kuulee kukunnan ensimmäistä kertaa kesästä, ei enää jälkeen. Kuolemaa tekevä ihminen saattoi todeta: ei taida enää käkeä kukuttaa. Jos käki kukkuu liian lähellä taloa, se tietää kuolemaa. Ensimmäisen kypsän hillan syötyään tai heinäsuovan nähtyään käki heittää kukkumasta, muuttuu haukaksi ja syö kasvattajansa (käkihän munii munansa vieraslajin pesään eli kasvattaa poikasensa toisella linnulla).

Korppi eli kaarne on pahan ilman lintu.

Jos hiiri nakertaa reiälle ihmisen vaatteen, se tietää pahaa, yleensä kuolemaa vaatteen omistajalle.

Ukkoselle ei saa ilvehtiä, eikä sitä saa halventaa, sillä se näyttää mahtailijalle ja voi viedä hengen. Ukkosella ei saa myöskään juosta, eikä huutaa. Uskomus jumalasta ukkosen synnyttäjänä eli vielä viime vuosisadan puolivaihteessa useimpien vanhojen parissa. Sallan Leusjärvellä muisteltiin: Vanhat ne sanoi ukkosella, että nyt se Jumala jylisee tuolla taivaalla. Puhuivat, että Jumala ajaa kolarattailla taivaan poikki.  

(Useimmat edellä esitetyistä uskomuksista löytyvät myös T. I. Itkosen Suomen lappalaiset [1948] teossarjan toisesta osasta sivuilta 368 – 372).