Kevään ja kesän 2016 tapahtumia, talletustöitä ja patikkaretkiä.

Tervehdys!

Kesä on vierinyt sivuitsemme, se on ollut viime vuosien vesikesiin nähden vallan mainio. Päivänpaistetta, puolipilvisiä ilmoja ja helteitä on tänä kesänä riittänyt, mutta onpa joukkoon mahtunut myöskin epävakaampia ilmoja, rankkoja sateita ja voimakkaita ukkosia. Ukonilmoja on tänä kesänä kehkeytynyt verrattain paljon, vieläpä joskus oikein kunnon ukkosia, joiden yhtämittainen välähtely, ja sitä seurannut jymähtely ja rätinä on saattanut pistää monen maajalkasessa asuvan polvet koukistumaan. Se ilmoista.

Kesään on mahtunut minun osalta mukavasti reissaamista ja tutkiskelua. Monituiset kerrat on kangasreppuun pakattu niin vaatekerta, kamerat, vihkot, kynät ja äänentallentimet, kuin vesipullokin, sekä joku leivänkannikka ja kuivalihan kappale. Sitten on otettu suunnaksi jokin kolkka pohjoisen perillä, milloin kotikunnan syrjäseudut ja milloin kaukaisempi Suomen kolkka. 

On käyty valokuvaamassa ja ihastelemassa pahtaseinäistä ja louhikkoista Känespellaa Koutelon pohjoispuolella, on kierretty äskettäin myöskin Onkamoa ja Palotunturin maastoa. Yhden kerran uskallauduttiin lähtemään kauemmas, aina Lapin käsivarteen, Näkkälän kylään Näkkäläjärven rannalle. (Kuva 1: Näkkälän kylää ilta-auringossa 22.6).

Näkkäläjärven reissu.

Saavuimme Näkkälään 21.6. ja olimme siellä kylässä kolme päivää. Näkkäläjärveläiset kertoivat meille monen monituista vanhaa tarinaa, sekä näyttivät meille kartalta Lapinväen asuinpaikkoja ja pyhiä paikkoja. Teimme myös veneretken Näkkäläjärvelle, jolloin kävin tutkiskelemassa Aittasaarta ja Ruumissaarta. Aittasaaressa on kaksi noin metrin syvää, kolmisen metriä ristiinsä laajaa maakuoppaa, joita voitaneen pitää maakellarien, tai aittojen sijan jäänteinä. Saaresta löytyi metallinilmaisimella  myös vanha rautaveitsi.

Ruumissaari on vanha kesähautapaikka, ja sieltä löytyikin ainakin kahden kesähaudan jäänteet. Aiemmin päivällä tuli pistäydyttyä kävellen myöskin Kenttäharjussa, harjumaisella järveen pistävällä niemellä. Niemen puolivälistä, tasavemmalta maalta löytyy useita peuranpyyntikuoppia, sekä vanhan kalakentän sija, josta löytyi metallinilmaisimella mm. vanhahko rautaveitsi ja joukko veneen nauloja.

(Kuva 2: Aittasaaren maakuopat eli mahdolliset aitanpohjat. Kuva 3: Aittasaaresta löytynyt rautaveitsi, jonka ruodossa on vielä jäänteitä puisesta kädensijasta).

Kuten jo edellä mainitsin, reissu oli tarinoiden keruuta ajatellen ansiokas. Pöydän äärellä tarinoitiin kaikenlaista, eikä koskaan jääty toista huonommaksi kertojaksi. Mieleenpainuvimmat muistelukset olivat kenties tarinat maahisista, äpäristä, kufittarista, ulttaista ja staaloista, joita oli ennen nähty näillä syrjämailla. Staalo oli näistä kaikkein pelätyin tunturimaiden julma kasvatti. Hiiriraidolla Staalo vain jutasi pitkin lumisia tunturimaita, niin että jylisi, ja lumiset tunturikoivut kohahtelivat. Tunturilaisten niskapiitä värisyttivät myöskin erämaissa viruvat ja parkuen ilmaantuvat äpärät, isättömien lasten haamut, jotka aikanaan oli erämaan armoille jätetty. Pelkoa herättivät entisajan ihmisissä myöskin vanhat lapinukkojen kotasijat ja asentopaikat, joilla vielä vanha tunturikansan haamu oleskelee. - Näin uskoi vanha Lappi, eikä liene tämä usko vieläkään kokonaan hävinneen tunturilaisten parista.

Mielenkiintoista kuultavaa ja ylöskirjoitettavaa olivat myöskin tarinat Seitakivien haltijoista ja Seidan palvonnasta, joista kyläläisillä riitti jos minkälaista kerrottavaa. Näkkäläjärven suuresta seitakivestä, joka seisoo vanhalla pyhällä sijallaan järven parhaimman kalapaikan, Isonkiven-apajan edessä, oli kertojilla tiedossa eräs jos toinenkin tarina. 

Kerrankin oli muuan tänne muuttanut Lannantulija saapunut suuren seitakiven luokse ja huomannut kiven juurelle kannetut uhrit, kymmenkunta suurinta poronsarvea, jotka Näkkälän saamelaiset olivat kivelle poro-onnen takaamiseksi uhranneet. Mies oli vain mokomaa näkyä naureskellut ja nakellut sarvet järveen. Mutta seuraavana päivänä oli mies saanut hämmästyä, kun sarvet olivat nousseet järven pohjasta takaisin kiven juurelle, ja vieläpä pahanpäiväisesti pettyä, kun ei ollut saanut sinä kertana ainuttakaan kalaa. - Se oli seitaa häpäisseen miehen palkka.

23.6. sanoimme hyvästit Näkkälän kylälle ja suuntasimme paluumatkalle kohti Sallaa. 

Sallan suunnan tutkimukset. 

Rajajängän tarina.

Kirjaprojekti on jatkunut kesän aikana Sallan kamaralla. Monta ennen arvelluttanutta ja vaille tarkennusta jäänyttä tietoa ja tapausta on saatu selviteltyä, onpa samalla törmätty myöskin uusiin tietoihin, jotka ovat tällä hetkellä tutkimuksen alla. Tutkiskelun alla on parhaillaan Palotunturin Rajajängän tarina ja sen muinaismuistot. Työsarkaa riittää myöskin Vilman suunnalla, mistä on minulle annettu tietoja monesta suunnasta. Sinne olen suuntaamassa ensi viikolla.

Ylempi Rajalampi Niemelän kylän länsipuolella.

 Näiden kahden erämaalammen, Rajalammen ja Ylemmän Rajalammen välisestä maastosta kerrotaan löytyvän "vanhan valtakunnan rajapyyki", jonka itse Ruotsin kuningas ja Venäjän keisari olivat paikalle maiden välisen rajan merkiksi asettaneet. Näin kertoo vanha perimätieto, ja onpa kerrottu itse kuninkaiden käyneen Kallungissa tätä rajariitaa ratkomassa. Lienevätkö nyt kuninkaita olleetkaan, mutta joitakin"nokkamiehiä" heidän tiedetään kuitenkin olleen. Miten lienee asian oikea laita, on poromiesten mukaan kuitenkin vanha rajapyyki, suuri kivikasa yhä tämän tapauksen muistomerkkinä. Kiveä en viimekertaisilla etsinnöillä löytänyt, mutten halua luovuttaa. Itse kuninkaan kulkema kulkureittikin, "Kuninkaantie", on sekin Kallungista löytämättä. Näillä reissuilla löysin kuitenkin jotain muuta, nimittäin suurenlaisen petäjän Rajajängälle vievän tien varrelta, jonka kylkeen tehtyyn vanhaan pilkkaan oli veistetty puumerkki:

Merkkipetäjä aavan laidassa, - Niemelän länsipuoli.

Vanha kirvein veistetty pilkka ja puumerkki petäjän kyljessä.

Koutelon Känespellassa käymässä.

Saavuin 5.7.2016 isoisoäitini luokse Sallan Ahvenselkään. Ilmat olivat tällöin suotuisat ulkoilulle ja mieleni halajasikin pikimmiten maastotutkimuksille. Ajatuksissani pyöri monta kiintoisaa tutkimuskohdetta, kuten Sulavan harjut Pahkakummussa, tai Akanvaara kolmen kunnan yhteisellä rajalla. Yksi näistä kohteista kiehtoi kuitenkin kaikkein enimmin paikan arveluttavan ja myyttisen historiansa vuoksi. Känespella, se se on, sen olin aikaisempana vuonna jo nähnytkin Vuotostunturin päältä, ja kuinka jylhältä se näyttikään ilta-auringossa! Aivan kuin sen suoraseinämäiset kalliot olisivat koittaneet kiiriä kohti taivasta! 

Matkakuumeeni ei katsonut paikallaan pysyvää miestä kuin yhden ainokaisen päivän, sillä lähdin matkaan jo seuraavana päivänä. Kohteeseen pääsi melko lähelle autolla. Taaplasin nyt Känespellaa kohti sakenevassa taimikossa.

 

- Millainenhan näky se Känespella mahtaa olla? Tämä taimikko ja velttausurat kun eivät juuri mieltäni vielä ylennä, mietiskelin kulkiessani taimikon poikki. Velttauksen päätyttyä vastaan tulivat ensimmäiset siirtolohkareet, ja kallioisemmat paikat. Metsäkin aukeni nyt harvakasvuisemmaksi männiköksi, ja mitä sen takaa pilkottikaan. Vastassa oli Känespellan jylhä, kivinen ja kalliopahtainen lounaisrinne, joka kurkotteli nuoren metsän ylle kuin suuri seinämä. Silmiin pisti suuresti myöskin Känespellan vanha metsä, ikivanhat petäjät, suostot ja keloutuvat hongat, jotka kenottivat kukkulan laella ja sen vaikeakulkuisilla rinteillä. Kaikki tämä oli nyt kulkijan silmien edessä, ja kuinka haltioituneena ja äimistyneenä tämä kulkija näyn vastaan ottikaan. Siinä juolahtelivat mieleen vanhat tarinat metsän staaloista ja monilukuisista haltijoista, joita metsäperän ihminen oli ennen hartaasti pelännyt ja palvellut. Niin tein nyt kait minäkin, kun kulkiessani kohti kumpua otin mielenliikutuksissa hatun pois päästäni, ja tuumasin, että pitäähän sitä tehdä sovinto maaemon ja itsensä välillä, että tässä ollaan tulossa käymään sovussa, eikä mitään olla hävittämään tulossa. Kiikuin nyt ylös Känespellan kivistä rinnettä, väliin polvillaan ja väliin nelinkontin. Kierrettyäni pystyseinämäiset kalliopahdat pääsin kukkulan päälle. Vastassa oli kuin tasainen kangas, vain joku maahan sortunut kelohonka halkoi sitä, ympärillä käkkyräisiä mäntyjä ja suuria petäjiä siellä täällä, sekä näkysällä muuan irtolohkare ja silokallio, ja taaempana yhä vaikeakulkuisempi, louhikkoinen pohjoisrinne. 

Känespella taimikon yllä, - 6.7.2016.

Mitään metalliesineitä ei metallinetsimen kelan alle sattunut, eikä silmiini pistänyt mitään muuta ihmiskäsin rakennettua, kuin aikanaan koutelolaisten poikien kyhäämä tulipaikka ja laavukatos. Myöhemmin, 17.7., käydessämme uudelleen Känespellassa isommalla porukalla - yksi näistä koutelolaisista oli sitten meillä matkassa, ja hän näytti meille kukkulan pohjoispuoliselta rinteeltä, louhikon keskeltä erikoisen, miltei tasapainottelevan kiven, joka teki meihin erityisen vaikutuksen. Nimesimme kiven sen löytäjän mukaan Tapionkiveksi, mutta ehdotettiinpa kiven nimeksi myöskin Tasapainokiveä, sekä Hukkakiveä. Kivi oli hyvin vaikea löytää louhikon keskeltä:

Tapionkivi, - 17.7.2016.

 

Känespellan nimi on saamenkieltä ja se on suoraan suomenkielelle käännettynä tarkoittava "Haltijan korvaa". Känes, eli oikeaoppisemmin Kenes, on yksi saamelaisen luonnonuskon henkiolennoista, eli haltijoista. Minun mielestäni ei olisi mikään ihme, jos lappalaiset olisivat omistaneet ja pyhittäneet tämän kallioisen ja louhikkoisen kummun itse tuolle haltijalle, Keenekselle, sillä olihan kumpu suurine kalliopahtoineen ja suurine irtokivineen todella hyvin vaikuttava, haltioiva, ellei jopa hieman värisyttäväkin näky.

Sallan Keselmäjängän tutkimukset 15 - 16.8.2016.

Keselmäjänkä sijoittuu nykyisten Sallatunturien, eli entisen Ison ja pienen Pyhätunturin länsi-luodepuolelle, Pyhäjärven eteläpuolelle nykyisen maantien itäpuolelle. Jänkää halkoo muun muassa tunturien takaa Pyhäjärveen laskeva Kaippahanoja, sekä Keselmäjärveltä laskeva pienempi oja.

15-16.8. suoritettujen maastotutkimuksien aikana kohtasimme tällä alueella useita vanhemman ajan muistoja, ja yritän nyt esitellä nämä löytämämme muistot parhaani mukaan. 

- Kohteet on sijoitettu oheiseen karttaan. Tärkeimmät löydökset on merkitty kokovärjätyillä pisteillä, esinelöydöt numeroilla ja kiinteät jäännökset kirjaimilla.

Saavuimme Keselmäjängän länsireunaan päivällä 15.8. Otimme kaverini Kello-Samin kanssa aluksi suunnaksi jängän (tässä kohtaa paremminkin puuttoman aavan) kaakkois-suunnassa sijaitsevat maasaarekkeet. Ensimmäisissä, pienemmissä maasaarekkeissa ei löytynyt silmiinpistäviä merkkejä muinaismuistoista. Metallinetsinlöydötkin olivat täällä pääasiassa talvisodan aikaisia sirpaleita ja ammuttuja harhaluoteja, joita tältä seudulta tuntui löytyvän aivan riesaksi saakka. 

Jatkoimme matkaa suon ylitse suurehkoon, yli 100 metriä pitkään maasaarekkeeseen. Vuotava kumisaapas teki vetelän suon ylittämisestä kiroiluttavan epämukavaa, vetäähän vuotava saapas vettä sisäänsä kuin rätti. Saavuimme saaren länsipäähän ja jatkoimme luotien ja sirpaleiden penkomista. Hiekkaiselta kankaalta, aivan saarekkeen reunasta löytyi myös kettujen pesäkolo, asuttu sellainen, sillä joku oli tehnyt myöhemmin takaisin tullessamme pesäkolon ulkopuolelle tarpeensa. Saarekkeen itäpäässä kohtasimme ensimmäiset huomioitavat löydökset. Minä löysin pätkän pokasahan terää, ja kaverini tempaisi kankaalta vanhahkon puukonterän (kartalla num. 4.), jonka helat ja pieni osa puisesta kädensijasta olivat säilyneet. Alempaa rinteestä löysin itsekin puukonterän, miltei identtisen edelliseen terään nähden, joskin ilman etuhelaa ja sen puuosien jäänteitä (kartalla num. 5.). 

Kaivellessani sirpaleita ja rautalangan pätkiä kaverini Sami huutelee minua tulemaan katsomaan löytämäänsä kummastusta, jonka hän on juuri löytänyt kahden vanhan kannon välistä.

- Mikähän se tämä on, tämmönen rautalenkki?

Näky saa minut riemastumaan. Samin löytämä rauta ei ole mikä tahansa rautalenkki, eikä mutkalle väännetty kiemura, vaan ikivanha tulentekoväline, tulukset, eli tulusrauta, tai kuten täällä päin on paikoin sanottu, "tulirauta" (kartalla num. 3.). Nyt tämän selvitettyäni myöskin Sami innostuu löydöstään ja löytää etsimiseensä uutta intoa. Mitään muuta vanhempaa emme kuitenkaan enää saarekkeesta löytäneet.

Saarekkeesta löytyneet puukonterät ja tulusrauta, - 15.8.2016.

Seuraavana päivänä tutkailimme Keselmäjängän pohjoispuolisia harjumaisia kangasmaita, eikä menekään kauaa, kun kaverini Niklas löytää kankaalta kummalliset rautapihdit. Saan taas kertaalleen riemastua uudesta löydöstä, sillä tunnistan esineen kuulanvalinmuoteiksi, eli vanhoiksi valupihdeiksi (kartalla num. 1.), jollaisilla entisajan pyytömies saattoi valaa lyijykuulat suustaladattavaan pyssyynsä. En ollut eläessään nähnyt moisia valupihtejä kuin museoviraston ottamissa valokuvissa, ja siksi löytö olikin niin riemastuttava. Vähän yli 50 metriä pihtien löytöpaikasta etelään, pienen maakummun rinteestä löytyi myöhemmin myöskin suustaladattavan luodikon, tai kuten täällä sanotaan, "luojikon", tai "luovikon", kokolyijyinen, osin lyttyyn läsähtänyt luoti (kartalla num. 2.). 

Kuulan valupihdit ja lyijystä valettu luodikon luoti, - 16.7.2016.

Myöhemmin iltapäivällä, suunnattuamme tutkimuksemme kankaan itäpuoliseen päähän törmäämme miltei heti muinaisen peuranpyyntikuopan, eli "peurahaudan" jäänteeseen, joka on kuitenkin yhä selvästi erotettavissa (kartalla kirjain A.). Kankaalta löytyy pyyntikuopan lisäksi muutamia tuoreempia, jyrkkälaitaisia kuoppia, sekä jonkinlaisen kellarin, tai korsun sija, josta ei kylläkään löydy minkäänlaista merkkiä nauloista, eikä pintapuolisesta merkkejä lahonneesta puustakaan (kartalla kirjain B.). 

Kankaalta löytynyt vanha pyyntikuoppa, - 16.7.2016.

 

Päivitän tekstiä myöhemmin, kiitokset kaikille lukijoille.

Terv. Niko Rytilahti.

Maaliskuun 2016 tervehdys ja kertomus talven talletustöistä (kesken).

Hyvää maaliskuuta!

On kulunut jo liian pitkä tovi siitä, kun olen viimeksi istahtanut blogini päivittelyn ääreen. Koulu ja  kovatöinen kirjaprojektini ovat vieneet suurimman osan vapaana olevasta ajastani, ja siksi blogini on on pysynyt pitkään päivittämättömänä. Nyt on kuitenkin ryhdytty blogitekstin laadintaan.


Talvi on edennyt äkkiä tuon kaiken kiireen ja työn keskellä. On ohitettu kaamoksen täyttämä sydäntalvi, Joulunpyhät, Loppiainen, Nuutit ja Heikinpäivä, on keretty siinä välissä juhlistaa myös vuodenvaihdosta. Ohitse helisi myös helmikuu, laskiainen ja Talvi-Matin päivä, sekä Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä. Kuu vaihtui maaliskuuksi, vietettiin kansainvälistä Naistenpäivää, muistettiin naisia esityksin, lahjoin ja lämpimin onnitteluin. Pohjois-Suomessa siirryttiin hiihto- eli talviloman viettoon. Sitä vietän nyt minäkin. 

Ennen niin kovat pakkaskuukaudet ovat olleet tänä talvena varsin lauhanlaiset, on pysytelty nollan pinnassa, vesi tippuu räystäiltä ja keli on ollut takkalassa. Vanhat sanoivat:

"Jos ei maalis(kuu) maata näytä, niin ei huhtikuukaan humahuta."

 

Aika näyttää, miten käy kevääntulon. Sääennuste lupasi kuitenkin yhä lämpenevämpiä ilmoja, eikä tällä menolla olisi mikään ilme, jos maa alkaisi pälveillä jo huhtikuulla.

Talven talletuksista.

 

Talletuksia olen tämän talven aikana tehnyt Sallan Aholanvaarassa, Hirvasvaaralla, Leusjärvellä, Salmivaarassa ja Ahvenselässä. Vihkoihin ja äänitteille on kertynyt suuri joukko kansatieteellistä materiaalia, asutushistoriaa, pyyntitarinoita ja pyyntimenetelmiä, taruja, uskomusperinteitä ja vanhan kansan sääenteitä, sanontoja ja arvoituksia, paikannimistöä, murresanoja jne.  

Mieleeni painuivat erityisesti kylän ukkojen vanhat tarinat entisajan karhunpyytäjien käyttämistä konsteista: Niin ovelia olivat nuo entisajan pyytäjät olleet, että he saattoivat nujertaa karhun seuraavasti, miestä väkevämmin konstein, "kuperrusvedellä" eli paloviinalla.  

Oli löydetty karhun sortama lehmän- tai poronruho. Ruhon luo tuotiin kuparipytty eli -kattila, se kaivettiin maahan ja täytettiin paloviinalla, sekaan saatettiin panna vettä, mahdollisesti myös hunajaa ja lie muita houkuttimia. Menivät ukot sitten ruhon lähettyville vaanimaan ja kuulostelemaan.  Odoteltiin. Karhu ilmaantuikin myöhemmin ruhon luokse, rupesi syömään, aterioi hetken aikaa, kunnes jano ajoi hakemaan vesipaikkaa. Kirkkaasti hohtava kuparikattila maanpovessa näytti karhun silmissä erehdyttävästi valkealta hetepaikalta, siitä hörppyä ottamaan. Pian karhu meuhtoi ja karjui kenturalla, metsän kuningas oli juotettu humalaan. Tulivat lopulta paikalle myös pyytömiehet terävine karhukeihäineen ja kirveineen, olivat kuulleet mekastuksen kankaalta ja hyökkäsivät nyt juopuneen otsopolon kimppuun. Pian pitkä keihäänterä painui vasten karhun rintaa, ei ollut enää jakoa metsän otsolla.  Se oli saatu nujerrettua.

Edell. mainitusta konstista löytyy muistaakseni maininta teoksessa Tuo hiisi hirviäsi. 

Yritän kaivaa tiedon käsiini.

Porojen rokotus aidalla, 5.1.2016.

Suurempaa sijaa muistivihkojeni sivuilla ovat saaneet myöskin poromiessanasto ja poronhoito. Vanhimuksilla poromiehillä onkin sellaisia sanoja ja tietoja, joita eivät tiedä edes nuoremman polven poromiehet.  

Mitä lienee sanatarkasti tarkoittanut erään kuusamolaisen poromiehen lausahdus, jonka seurassa vanha kertojani oli kulkenut suden pyynnissä: Oli löydetty jäljet ja kierretty ne. Susi oli kierroksen sisällä. Siihen oli todennut tuo vanha, jo aikaa edesmennyt Kuusamon poromies: 

- "Kuoskumas kummussa nukkuu."

Kuoskumas -sana lienee peräisin saamenkielestä. Sanan pitäisi tarkoittaa ilmeisesti "petoa". Kuosku -sana lie samaa perua. 

 

Kirjaprojektit ja muut kirjoitustyöt. 

Kirjaprojekti on nyt kirjoitusvaiheessa. Läpikäytäviä ja kirjoitettavia äänitteitä on kaikkiaan liki 1000 kappaletta, niistä olen kirjoittanut puhtaaksi parisensataa. Valokuvia on arkistossani toinen rupiama, nekin pitäisi käydä läpi. Työtä tulee kirjanteon parissa siis yhä riittämään.

Olen ryhtynyt laatimaan myös erästä raporttia Sallasta vuosina 2014 ja 2015 löytyneistä ja muistiinpannuista muinaismuistoista. Raporttiin on listattuna kaikkiaan puolisensataa uutta muinaismuistoa Sallan kunnan alueelta: kivilatomuksia, seitoja  ja käräjäpaikkoja, asuinsijoja, kalakenttiä ja pyyntikuoppia, sekä muutamia vuosilukupetäjiä. Koska kaikkia muistiinmerkittyjä muinaismuistoja en edellä mainittuina kesinä kerennyt paikan päällä käydä katsomassa, työtä tulee riittämään vielä seuraavaksi kesäksi.

Esitellään tässä hyvänä esimerkkinä  

Aholanvaaran Peurajärveltä löytyneet muinaismuistot:

Peurajärven rannoilta, lähellä Sallan Aholanvaaran kylää, löytyi viime kesän etsintöjen aikana (13.5.2015) ainakin yksi varma peuranpyyntikuoppa (Kartalla num. I). Kuoppa on kaivettu pienoisen harjun alkuun Peurakankaan laitaan, mihin peurat on saatu helposti ajettua. Kuoppa on laajuudeltaan miltei 3 x 3 metriä, ja syvyydeltään yli metrin, siis hyvin suuri kuoppa, josta voineekin päätellä, että tätä pyyntikuoppaa olisi käytetty vielä melko myöhäisellä ajanjaksolla, luulojeni mukaan 150 - 400 vuotta sitten. 

- edellä mainittu pyyntikuoppa Peurakankaan laidassa, vas. suoalue ja sinertävä Peurajärvi.  Kuoppa on kaivettu harjun kapeimpaan kohtaan. Kuvattu 5.6.2015.

Peurakankaan laidasta, järveen laskevan jyrkän rinteen tuntumasta löysimme etsintöjen aikana myös ikivanhan rautaveitsen katkelman (Kartalla num. II). Terä löytyi metallinilmaisimella syvältä hiekkamaannoksesta. Terä ei ole kovin suuri, kutakuinkin vain 9 cm pitkä. Terän ruotoa on jäljellä enää noin 1 cm.  Täällä pieniteräistä puukkoa kutsutaan "nihiviksi" (nihvi). Pieniteräinen nihivi on edelleen suuressa suosiossa nylkymiesten keskuudessa, eikä arveluni lie heittäisi kovinkaan kauaksi, jos sanoisin terän olleen muinaisen peuranpyytäjän nylkypuukko.

Peurakankaan kaakkoislaidassa, jyrkän rantatörmän eli rinteen alta, läheltä rantaa löytyi vielä kaksi pienempää, jo melko maatunutta kuopannetta (Kartalla num. III). Kuoppien koko on 2 x 1 metri. Syvyyttä ei kuopilla ole enää kuin noin 30 cm. Ne lienevät vanhempia pyyntikuoppia.

 

Peuranpyynnistä ei Aholanvaarassa enää liiku suuremmin perimätietoa. Tiedetään kertoa vain se, että kuopat ovat "lappalaisten aikuisia peurahautoja". En silti pidä mahdottomana, että kylän ensimmäiset asukkaat olisivat harjoittaneet peurojen ansapyytöä. Peuranpyynti oli tuohon aikaan kuitenkin tärkein valtapyytö. 

Muuta huomioitavaa:

- Jälkeen päin Peurakangas on toiminut poromiesten erotuspaikkana, ja kankaalla onkin yhä merkkejä vanhasta porkka-aidasta. Aitaa on vanhojen mukaan käytetty viimeksi 1950-luvun lopulla. 
- Kartasto ei tunne tältä suunnalta puoliakaan paikallisten käyttämästä paikannimistöstä, karttoihin ovat jääneet nimeämättä myös Tuuraniemi ja Peurakorpi.

Vas. Peurakankaan rantatörmä, takana Tuuraniemi, Peurajärvi 9.3.2016.

Erikseen minun täytyy tässä muistaa kiittää ystävääni ja oivaa opastani Jarkko Hännistä, jonka avulla olen päässyt nämäkin muinaismuistot Peurakankaalla tutkimaan, puhumattakaan niistä kaikista muista muinaismuistoista Aholanvaaran suunnalla, jotka ilman Jarkon apua olisivat minulta jääneet tallettamatta. Oppaani on ollut korvaamaton apu myös kansatieteellisen aineksen keruussa, sillä ilman Jarkon hyvää paikallistuntemusta olisivat monet tarinankertojat ja heidän arvokkaat tarinansa jääneet minulta huomiotta.



Ajuri ja oppaani J. Hänninen, 
Kaappilampi, Aholanvaara 30.1.2016.

Päivittelen tekstiä joutessani,

terv. Niko Rytilahti.

 ,