Poimintoja vanhojen sanomalehtien sivuilta ja muutamia muistiinpantuja tarinoita –

Tervehdys kaikille blogiani seuraaville. Olen koonnut seuraavaan blogitekstiin kappaleen vanhojen sanomalehtien poimintoja tällä kertaa Kittilän historiaan liittyen ja toisen kappaleen muutamia keräämiäni tarinoita Sallasta. Lähiaikoina kokoan kirjoituksen saamelaisista henkilönimistä Itä-Lapin paikannimistössä ja perimätietoudessa, sekä koosteen keräämästäni uskomusperinteestä. Nyt päästän teidät kuitenkin blogitekstin pariin:

Mielenkiintoisia poimintoja digitoiduista sanomalehdistä: 
Muinaismuistoja Lapinmaalta Kittilästä (1880).

Niin kuin monet jo varmasti tietävät, Kansalliskirjasto on avannut vastikään internettiin sanomalehtien digitaalisen arkiston (linkki sivulle: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/search), johon on digitoitu kaikkien nähtäville tähän mennessä tuhansia eri lehtiä. Lehtien lisäksi sivulta löytyy myös digitoitujen aikakauslehtien kokoelma, pienpainanteita, sekä muuta aineistoa, joten laavattavaa materiaalia löytyy.

Olen poiminut sivuston hakuohjelman avulla kirjoituksia, joista on apua kirjaprojektissani, tai jotka ovat muuten kiinnostavia. Yksi mielenkiintoisimmista löytämistäni kirjoituksista on Pohjois-Suomi nimisessä lehdessä vuonna 1880 ilmestynyt kirjoitussarja Muinaismuistoja Lapinmaalta Kittilästä, joka sisältää runsain määrin Kittilän suullista perimätietoa. Sarja on kittiläläisen Johan Abram Suutarin kirjoittama muistelus, jossa hän muistelee kuulemiaan vanhoja kittiläläisiä tarinoita ja uskomuksia. 

Sarjan ensimmäisen osan alussa Suutari kertoo: 

”Nuorena poikana kuulin wanhain ukkoin ja akkain paljon tarinoiwan wanhoista ajoista mitä merkillisintä oli tapahtunut, joita olivat olleet kuulleet Esi-isiltään; minä olin hyvin halukas kuulemaan niitä ja tarkasti panin muistooni ja het näytit olevan kans halukkaat tarinoimaan kun näit minun tarkasti kuuntelewan.” Suutari mainitsee tämän jälkeen huomion vanhoista tarinankertojista, ”kuin heidän tarinansa olit aiwan yhtä pitäwiä niin tarkoin, ettei paljo sanallakaan eronneet toisistaan.”

Sarjan ensimmäisessä osassa muistellaan vanhaa tarinaa Kitti nimisestä saamelaisesta naisesta, jonka mukaan Kittilän pitäjä olisi muinoin nimetty. Tarinan mukaan Kittilän nykyisen kirkonkylän tienoilla oli ollut jo aiemmin muutaman asukkaan asuinpaikka, jonka rosvojoukot hävittivät ja surmasivat kaikki sen asukkaat yhtä Kitti -nimistä naista vaille, joka oli pelastunut piiloutumalla nauriskuoppaan.
Suutari jatkaa, että ”vanhat ei sitä aiwan wissiin saattaneet tietä, että kummassa kylässä Kitti asui, yli- wai ala-Kittilän kylässä; muutamat kuitenkin sanoiwat Kitin asuneen ala-Kittilän kylässä wanhan Salmen tilalla.” 

 

Sarjan toisessa osassa Wihawenäläisiä Suutari muistelee Loukisen ja Kapsajoen kielisessä Kyläjärven lähistöllä sijainneen lapinkylän (siidan) eli markkinan surullista tarinaa (kuva vasemmalla), kun venäläiset hävittävät ja ryöstävät kyläkentän niin täydellisesti, ettei sen jälkeen sijalle nousee enää uutta kylää. Osassa on myös pitkä kertomus kuuluisasta noidasta, Päiviöstä, jonka kerrotaan asuneen Rastinjärvellä ⁽¹ eli Kuivasalmenjärvellä. Suutari mm. kertoo:

Päiwiö oli kuullut puhuttawan kristinuskosta, että kuinka se lopettaa noidat, ja että kastettu ihminen ei tule wäkewäksi welhoksi. Niin päätti lähteä Ruotsin kuninkaalta anomaan kristinuskoa Lapin maalle, ei mistään muusta syystä kuin siitä ettei muista tulis niin wäkewää noitaa kuin hän; ja niin lähti. Kerrotaan wielä että kun hän tuli Tornioon, niin laiwa joka meni Ruotsiin oli juuri wähää ennen ehtinyt lähteä matkaan. Silloin Päiviö perään, saawutti laiwan Seittenkaaren kohdalla, lensi joutsenena ja istahti laiwan täkille, ja muuttui ihmiseksi. Niin meni Ruotsiin, puhui asian kuninkaalle. Kuningas olisi hywin mieluisesti luwannut lähettää papin kastamaan Lapinmaan asukkaita ja lupas antaa wähäisen kirkonkellon Kittilään, joka silloin pitäjän nimenki sai, kuin myös kirkon rakennuttaa ja omituisen papin laittaa. Päiwiö tuli takasin kotiinsa ja heti tuli pappi, joka kastoi ja risti Päiwiön ensin ja sitte hänen perheensä ja niin muut kaikki. Kerrotaan Päiwiön pojista, jotka olit ennen kastetta koko welhot, että menit niin kehnoiksi ettei saattaneet koskemaa parantaa, ja tyttäriltä loppui mahti kokonaan. Mutta ukko itse ei tullut sen huonommaksi, se oli yhtä kowana. Heti aikoin tuli kello, waan wakinaista pappia ei Kittilään, asetettu eikä mitään sen enempää. Syynä oli, että Ruotsissa oli ankara sodan aika kahta waltakuntaa, Wenäjää ja Juutia (tarkoittaen Norjaa) wastaan, ja niin muodoin joutui Lapin maassa kristillisyyden asia unohduksiin sillä kertaa…” 

Vainolaistarinoissa Suutari mainitsee mm. Rovaniemen (kenties vuoden 1611) hävitykseen liittyvän tarinan:

Nuo roswot pitkitit matkaansa aina alas, kunnes saapuiwat Rowaniemen kylään (ylikylään). Tämä kylä sanotaan sillon olleen niin tiheästi asuttu, että kissa saattoi laukata huonetten kattoja myöden Wuotikalta Ämmälään asti, se on kylän toisesta päästä toiseen. Sentähden kutsuttiin sitä ”Pihkaporin kaupungiksi.” Kylän ylipäässä on Muiskonmäki. Siinä oli asunut eräs akka mökissään ”Muiskon Tiina”, joka oli ennen kerran sattunut riitaumaan laukkuryssäin kanssa ja ajanut ulos huoneistaan, kuin myös wanhanaikaisten taikurimummoin tawalla heitellyt kuumaa tuhkaa ryssäin perään. Nämä samat laukkuryssät tulit nyt roswoin oppaana ja pistäinnyt ensiksi akan mökkiin katsomaan, että onko nyt akalla tuhka kuumana. Sisään astuissa sanoiwat akalle: ”aa kyllä muistama Muiskon Tiinaa, kuin tuhalla peräh heitäkselit.” Sitten sai akka parka hengellään maksaa tuhan pölyyttämisen. Kylä ryöstettiin ja poltettiin aiwan poroläjäksi. Sen jälkeen ei ole tämä kylä niin tihiästi asuttu. 

Kirjoitussarjan kolmannessa osassa Suutari muistelee entisiä Kittilän noitia ja näiden apuvälinettä, kannusta (kannus), jota Suutari ei tosin ollut itse nähnyt, eivät myöskään Suutarin nuoruudessa jututtamat vanhat kertojat. 

Suutari kuvailee:

 Wanhat kertowat todenperäisesti että wanhoilla ajoilla on ollut kauhistawia noitia, niin kuin het olit wanhoilta tarkoin kuulleet. He sanowat kaikki Lowinoidat pitäneen kannusta. Se on ollut jonkulainen kuparikiisa (lipas) ja sen sisällä kapineita, joita ei tiennyt kukaan muu kuin het itse; ja kuin owat alkaneet noitua, silloin kannus käteen. Sen tähden heitä on kutsuttu ”kannuskäsi”, noidaksi eli myös lentonoidaksi. Kannus on pitänyt jonkulaista soinnintapaista ääntä. Kuin sitä on rommuuttanut ja itse laulaa myrryyttää sekaan, yltyy yhä (into), että wiimein tulee tuliseen wimmaan ja kaatuu loween, jossa noita hengetönnä makaa siksi kuin wirkoaa eli toinen hänen wiimeisellä loweenmeno sanallaan wirwoittaa. 

Suutarin kuvailema kannus on selvästikin hämärtynyt kuva saamelaisesta noitarummusta. Aikojen saatossa rumpu on muuttunut ihmisten käsityksissä arvoitukselliseksi lippaaksi, joka pitää sisällään salaisia noitumiseen käytettyjä asioita. Kenties ajatus lippaasta eli arkusta on hämärtynyt jälki noitarummun kääntöpuolesta, rummun pyhimmästä osasta, joka on ollut rituaalin aikana vain rummun omistaneen noidan nähtävillä. Selviä muistoja rummusta ovat sen sijaan ajatus kannuksen kantamisesta kädessä, sointumaisesta äänestä ja ”rommuuttamisesta.” Itse sana kannus tarkoittaa suomen kielessä noitarumpua. 

(Kuvassa vasemmalla saamelainen noita suorittamassa rituaalia ja langenneena transsiin eli loveen. Kuva on Johannes Schefferuksen teoksesta Lapponia, joka ilmestyi vuonna 1674).

Kannuksen ulkonäön ja käytön lisäksi Suutari kertoo Kittilän entisistä suurista noidista, Päiviöstä, Kaukosen kylän Klaavusta, Kittilän kylän Hannun Jussista ja Paanulaisesta, vielä noin 80 vuotta aiemmin (s. vielä noin vuoden 1800 paikkeilla) eläneestä Jeesiöjärven Pötys-Klaavusta, sekä sittemmin kuolleesta Rautusjärven Lahen Nikusta. Nimet voivat olla tuttuja Samuli Paulaharjun kirjojen ystäville, joillekin myös Lapin tuntija Jakob Fellmanin kattavista muistiinpanoista. 

Lainaan tähän otteen Pötys-Klaavusta: 
Nykyisemmillä ajoilla noin 80 wuotta takasin oli wielä kunnassamme ollut yksi noita, ehkäpä ei edellisten wertainen; se oli Pötys-Klaavu. Hän asui Jesiöjärwessä ja oli sitä samaa Kaukosen Klaawuksen sukua. Hänen kauhiasta lopustaan kertoi minun äitini, joka itse oli ollut paikalla seuraawasti. Hänen weljensä Qatris (?) Mokon häitä pidettiin syyskirkko-aikana Kariniemen talossa Ala-Kittilän kylässä. Siinä oli Pötys Klaavu, joka oli yhä noita-innoissaan ja kehui noitamahtiaan. Muutamat kuitenki uskalsit hänelle muistuttaa sielunsa tilaa ja tulewaista elämää, johon hän wastas hywin röyhkiällä äänellä, että jos p–le selkärangalla soutais, kun wain täällä hywästi pärjää, kuin myös muita hirweitä lauseita. Hänellä oli aina tapa sanoa: ”antakaa wiinaa ettei hywä pahenis,” ja kuin taas annettiin, niin kaatoi suuhunsa ja keikisti itseään takapäin. Siinä kaatui seljälleen laattialle, ja kannettiin sitte rekeen kartanolle, että kylmässä selwiää. Se oli ilta, eikä hänestä pidetty sen enämpi waaria, kuin ilma oli lauha, ”anna nukkua”. Kuin tanssiwäki aina käwit jähyttelemässä illan kuluessa, niin sattui poika ja tyttö istumaan reen syrjälle; tytöllä sattui käsi koskemaan reen sisälle, hän kiljasi ja hyppäs seisaille ja sanoi: sinne on kuollut muutampi. Mentiin katsomaan: se oli tosi, Pötys Klaavu oli kuollut. Siinä oli sen noidan paha loppu. 

Neljännessä osassa Suutari kirjoittaa ”jatuleista eli peikoista”, suurista, karvaisista, kauhistuttavan rumista ja hirveistä olennoista, joita tarujen mukaan eleli muinoin Kittilän kairoissa. Yhden niistä oli muinoin surmannut  viekkaudellaan Tuonka-Äijä (kirj. myös Tuonga-Äijä) niminen saamelainen Kiistalan koillispuolella. Surmatun peikon vaimon kuultiin jälkeen itkeneen miestään Sierrumaselässä⁽² eli itkemäselässä. Suutari on tiennyt suomentaa saamenkielisen paikannimen aivan oikein (vrt. inarinsaamen čiärrum ’itkemä’), mikä osaltaan viestii myös saamenkielen myöhäisestä käytöstä Kittilässä. 

Viidennessä eli viimeisessä osassa Suutari kuvailee Kittilän kirkkohistoriaa muistellen mm. vanhaa Kurjenpolven hautapaikkaa, Kittilän entistä Holmanlinnaa, suurta puista pirttiä, jossa kirkonmenoja alkujaan toimitettiin, sekä sittemmin valmistunutta Kittilän puukirkkoa, joka rakennettiin 1820-luvulla. 

_____________ 

¹⁾ Suutari mainitsee Rastinjärvestä, että ”nimensä se arwellaan saaneen erään sotamiehen, Jonas Trastin jälkeen, joka 5 wuotta sotawäessä palweltuaan pakeni uutta sotaan-ottoa Kattilankoskelta Tornionjoelta Kittilään. Siitä pitäisi nyt olla toistasataa wuotta.”

Rastinjärven pohjoispäässä sijaitsevan Karjalanperän nimestä Suutari mainitsee seuraavan tarinan:

”myöhemmin sanotaan Wenäläisten käyneen ystäwällisesti terwehtimässä sitä mainioa Lowinoitaa Päiwiötä Rastinjärwen rannalla jossa Päiwiöllä oli kenttä, jossa hän asui. Päiwiö näki wenäläiset toisella puolen järweä; hän oli sanonut: ”karjalas puohtaa” (karjalaiset tulewat) ja lähti lautalla noutamaan karjalaisia wieraitaan ja toi kenttäänsä (ja se lahti josta Päiwiö nouti karjalaiset kutsutaan wielä Karjalanperäksi).” – On huomionarvoista, että tarina on säilyttänyt saamenkielisen lauseen.

²⁾ Paikka on nykyinen Sierumaselkä Kiistalan koillispuolella Nuutijoen ja Keurujoen välisellä kannaksella.

Muita kiinnostavia lehtijuttuja linkkeineen 

Lapin Kansa on toimittanut vuonna 1929 Kuolajärveä eli Sallaa koskevan muutaman sivun mittaisen jutun, linkki alla:   

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1564152?page=7

Näiden lisäksi minun on mainittava vuonna 1912 Kalevassa ilmestynyt mielenkiintoinen Kuusamon numero, vaikka Kuusamo ei enää kuulukaan varsinaiseen Lappiin. Numero käsittelee monipuolisesti Kuusamon kunnan historiaa ja perimätietoutta. Tässä lehden linkin siitä kiinnostuneille:   

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1242381?page=1

Muutamia vanhoja tarinoita Sallasta

Ajattelin, että nyt kun ylläpidän blogia perinteenkeruuharrastuksestani, minun olisi hyvä myös julkaista niitä kerättyjä tarinoita ja aihelmia, joita olen kirjoittanut ylös kirjoihin ja kansiin viimeisen viiden vuoden aikana.

Ensimmäinen, niin kutsutun Pahan karhun tarina ajoittuu 1910-luvun Etelä-Sallaan ja se on kirjattu ylös Aholanvaaran ja Hirvasvaaran vanhoilta miehiltä ja naisilta. Pahasta karhusta on liikkeellä elävää perimätietoa myös Posion Maaninkavaarassa. Pahasta karhusta on minulle kertonut ainakin 6 eri kertojaa, joiden muisteluksista olen koonnut seuravan yhtenäisen kertomuksen: 

Pahan karhun tarina

Etelä-Sallassa eleli satakunta vuotta sitten oikein paha karhu, joka tappoi ja raastoi karjaa useista taloista. Karhu oli niin ahne lehmä- ja lammaskarjan verelle, että Oulangan varressa asuvien Aholanvaaran ja Hirvasvaaran miesten oli pidettävä yhtä mittaa paimen karjan mukana. Paimenesta huolimatta paha karhu yritti tulla karjaan, mutta se saatiin ajettua pois huutamalla ja puupökkelöä puuhun hakkaamalla. Toisinaan, kun paimen ei ollut karjan mukana, karhu ajatti karjan kauheaa kyytiä metsälaitumilta navettaan, toisinaan se ahdisteli myös kylän hevosia ja sai erään ajatettua suohon.
Lisäksi kerrotaan, että samoihin aikoihin, kun karhu ahdisteli karjaa Etelä-Sallassa, kulki täällä muuan Sokia-Ryssäksi kutsuttu vienankarjalainen laukkuri, laukkuryssä eli kauppamies, joka oli vieläpä perin mahtava ja kavala noita. Kerran laukkuryssä taivalsi vanha äiti mukanaan hevosella kovassa pakkasessa Hirvasvaaralle ja pysähtyi sinne erääseen taloon yösijaa kysymään. Kun heille kerrottiin, että talosta ei löydy vapaata partta hevoselle, laukkuryssä – joka oli hyvin nähnyt, että talon hevoset ovat savotassa ja parret tyhjät – kivahti ja sanoi:
– Kyllä sinne ens talavena sopiipi! 
Ja seuraavana kesänä sama pahainen karhu sitten hyökkäsi noidan nostattamana talon hevosten kimppuun, teki pahoin ja käväisi vielä naapurikylässä Aholanvaarassa pahanteossa ja tappoi Hännisestä parhaan lehmän. Laukkuryssä, joka oli hyvä väärti Hännisten kanssa, sai kylässä käydessään kuulla Hännisen ukon ärtyneen valituksen, että "se sinun karhu minun parhaan lehmän tappoi". Siihen laukkuryssä vain hymähti:

– Ah, kun mie en hoksinu raja-aitaa! 

Myöhemmin eräänä loppukesän iltana paimenessa ollut Hännisen ukko oli viemässä lehmiä kotiin. Nähdessään kypsiä hilloja ukko pysähtyi vielä noukkimaan, noukki siinä aikansa, kunnes karjan luota alkoi kuulua kauheaa möykymistä. Ukko heti arvasi ja voihki:

– Kalmalainen on karjassa! 

Ukko juoksi karjan luokse ja näki karhun lehmän selässä, riuhtaisi sitten rihvikon selästään ja ampui karhua, jolloin se päästi irti lehmästä ja säntäsi korpeen.

Yhden lehmän karhu sai sen jälkeen tapetuksi Savolammen taakse, jolloin Aholan miehet yrittivät saada karhun kiinni ja ottaa hengiltä, mutta vainun saatuaan karhu pötki pakoon Posion Maaninkavaaraan. Siellä karhu repi pahoin Perjakka nimisen lehmän eräästä talosta. Parhaan lehmänsä menettänyt vanha ukko lähetti poikansa karhun perään. Miehet jäljittivät karhua ja karjan kelloa kilistelemällä he saivat karhun aseenkantaman päähän. Metsästä kajahti laukaus ja vanha ukko hihkui:

– Kylläpä perjakka potkasi! 
Ja näin päättyi pahan karhun taivallus. Karhua nyljettäessä sen lapaluusta löytyi myös Hännisen ukon aiemmin ampuma rihvikon kuula.

 ________

Tarinaa vihollisen suuresta surmaajasta Laurukaisesta eli Laurikaisesta on sepitetty kautta koko Pohjois-Suomen. Tarina Laurukaisesta kuuluu eri paikkakunnilla eri tavoin ja sen tapahtumat sijoitetaan kerrontapaikan omaan ympäristöön. Tarinoita olen kuullut kolmenlaisia: sen jossa venäläiset jätetään saareen kuolemaan, sen jossa venäläiset pudotetaan koskeen ja kerran sen jossa venäläiset johdatetaan kallionjyrkänteeltä alas. Ajattelin kertoa tässä tarinan venäläisistä saaressa. Sallassa ei tunneta tarkoin tarinan tapahtumapaikkaa, mutta muutama kertoja yhdisti tarinan Onkamojärven Karvastekemäsaareen. Saareen liittyvässä perinteessä on kuitenkin tapahtunut eri tarinoiden sekaannus, jossa laajasti tunnettu Laurukaistaru on pyyhkimässä pois saareen liittyvää aiempaa tunnettua perinnettä. Seuraava tarina-aines on kerätty ylös vanhojen parista Aholanvaarasta ja Hirvasvaaralta Etelä-Sallassa, jossa tarina on jonkin verran omalaatuisempi (mm. lorun osalta), kuin Pohjois-Sallassa. Tarina kuuluu:

Kun Laurikainen jättää venäläiset saareen

Laurikainen oli muinoin elänyt viekas lappalaisten päällikkö. Kerran Laurikainen oli lähtenyt vihavenäläisille oppaaksi ja aikonut muka viedä niitä jonnekin, missä saisivat ryöstellä. Soutivat veneellä järven poikki ja tuli selällä saari vastaan, sanoi Laurikainen että mennään sinne yöksi, soutivat saareen ja tekivät asennon. Yöstä Laurikainen livahti pois saaresta ja jätti uimataidottomat venäläiset saareen. Jo huusi venäläinen pois soutavalle laurukaiselle:

Saari Kemijärven Jukuralammessa, 2018.

– Liurikainen, Laurikainen,

tuokkasa sie venettä,
makia puuro keitetähän ja Ruottin voita silimäksi pannaan! 
Laurikainen vain souteli poispäin ja huusi venäläiselle:
– Oos sie perele vaiti! 
Silloin kiivastuivat venäläiset ja karjuivat Laurikaiselle: 
– Jos olisikki tullu,
niin kuumat tinat ois silimääs valettu ja suolet honganoksalle lapettu! 
Ja sinne saareen venäläiset jäivät nälkään kuolemaan.

________

Seuraavat tarinat olen kirjoittanut muistiin Saijan parhaimmalta kertojalta H. Saariniemeltä vuonna 2015. Ensimmäisenä on vanha saijalainen pyyntitarina, jossa Korjan ukko kulkee Aukianselässä ja virittää siellä karhulle ansan. Toinen tarina kertoo hammassäryn parannuksesta Haukkalassa, jonka oli kertojani oli kuullut omalta äidiltään.

Korjan ukon karhunpyydys Aukianselässä 
(kenties 1800-luvun alkua, tai puoliväliä)

Vanha Korjan ukko Saijan Korjanniemestä oli kova metsänkävijä ja pyyntimies. Kerran ukko liikkeellä Aukianselän laidassa Tenniöjoen pohjoispuolella. Ukko kuljeskeli läpi kiveliöiden suustaladattava pyssy olalla keikkuen, kunnes hän kohtasi metsässä karhun tappaman poron. 
Tähän on hyvä virittää ansa, ukko tuumiskeli, katseli ympärilleen ja ryhtyi virittelemään ovelaa ansaansa, asetti pyssynsä mättäälle kohti verestä poron ruhoa, otti suopungin, sitoi suopungin toisen pään ruhoon, toisen ladattuun pyssyyn, peitteli sitä hieman sammalilla ja tuohilla ja viritti ansan. Ansa oli nyt vireillä ruhon luona ja ukko lähti käpsehtimään tyytyväisenä kylää kohti. Saavuttuaan kylään, kotonaan Korjan talossa ukko sai kuitenkin kuulla naisväeltä hälyttävän uutisen, että kylän miehet ovat lähteneet porojen hakuun Aukianselkään samoihin maisemiin, mihin ukko oli juuri virittänyt ovelan ansansa.

Menevät miehet vielä minun ansaani, sattuu vahinko, ukko kauhisteli, kokosi hyntteensä ja palasi kiireen vilkkaa ansan luokse. Perillä ukko sai kuitenkin huokaista helpotuksesta, sillä yksikään poromiehistä ollut erehtynyt ansaan. Mutta tyystin toisenlainen metsän samoilija oli siihen langennut, liikuttanut poron ruhoa, laukaissut pyssyn ja saanut väkevästi sinkoavan kuulan otsaansa – Karhu oli kaatunut ruhon vierelle. 

Tietäjäeukko ajaa pois hampaan kipuja 
(1800-luvun loppua) 

Yhdelle Saijan Haukkalan talon tyttäristä oli iskenyt kova kolotus hampaaseen. Kun mikään ei tuntunut auttavan, noudettiin kylältä tytön luokse muuan eukko hampaan kipuja pois ajamaan. Tyttären kipeää hammasta terävästi tiirottaen, kirvestä kädessä vapisuttaen ryhtyi eukko äyskimään omituisia sanojaan – lappia lie puhui – ja sen jälkeen iski kirveensä hanakasti lattiaan ja lähti tasajalan hyppimään pirtin oven suuntaan. Joka hypyllä kopahteli kirveen hamara pirtin lattiaan ja aina oven kynnykselle asti hypähteli vimmoissaan eukko, kunnes pysähtyi ja kopautti kirveen viimeistä kertaa oven kynnykseen. Nyt oli koitettu ajaa hampaan kivut pois lapsiraasun hampaasta. Niin lujassa oli kuitenkin lapsen hammassärky, ettei kipu lähtenyt pois tälläkään keinoin.

 ________

Niko Rytilahti.