Vuoden 2017 tervehdys ja kirjoituksia metsäsaamelaisesta perinnöstä Sallassa

Tervehdys ja hyvää alkanutta vuotta 2017!

Monta allakan lehteä on ehditty kääntää ilman uusia blogipäivityksiä. Saatiinpa kuukauden päivät sitten, vuoden vaihtuessa, vaihtaa koko almanakka, ennen kuin kiireellinen bloggari sai viimein perinnebloginsa päivitetyksi. Pyydänkin lukijakunnalta nöyrimmästi anteeksi blogini laiminlyöntiä. Saan luvan kunnostautua blogini suhteen päivittämällä sitä täst'edes ahkerammin, tänä vuonna vieläpä erityisen ahkerasti, sillä edessämme on epäilemättä yksi historiallisimpia juhlavuosia, mitä tällä pohjoisen kamaralla on konsanaan nähty. Tuleehan itsenäinen Suomi täyttäneeksi pyöreitä vuosia. 

Aihetta on juhlaan myöskin Sallan kunnalla, rakkaalla kotiseudullani, joka tulee tänä vuonna 2017 täyttäneeksi 160 vuotta. Sen kunniaksi olen kyhäillyt bloginseuraajien silmänruuaksi seuraavan kirjoituksien kokoelman, jonka on tarkoitus valaista lukijalle Sallan eli Kuolajärven metsäsaamelaisten (kansan kielessä lappalaisten) heikosti tunnettua historiaa. Kirjoituksen lähteistönä on käytetty useita vanhempia historian teoksia ja muiden oppineiden kirjoituksia, sekä omia muistiinpanoja ja tutkimustietoja. Muistutan heti alkuun, että kirjoitus ei ole asiantuntijan käsialaa, vaan historianharrastajan pohdiskelevaa tulkintaa. Tässä kirjoitus nyt joka tapauksessa kuitenkin on:

Sallan metsäsaamelaista perintöä — 
Kirjoituksia kotiseudun saamelaisesta historiasta.

Jo paljon ennen vanhimpien jousiveroluetteloiden ja läänintilien ensimmäisiä sulkakynän raapaisuja ovat metsäsaamelaiset, pääasiallisesti metsästäen ja kalastaen itsensä elättänyt kansa, täällä elellyt ja aherrellut. Peuran ja majavan pyynti, sekä kalastus olivat heidän pääasialliset elannonlähteensä, maanviljelystä ja varsinaista karjataloutta he eivät alkujaan tunteneet. Porokarjaakin he pitivät tunturisaamelaisiin nähden hyvin niukasti, muutamia poroja, pääasiassa ajo- eli oijusporoina, takkaporoina tavaroiden kuljettamisessa, sekä houkutusporoina peuranpyynnissä. 

Vuosisatojen ajan saivat saamelaiset tätä koillista pohjoisen kolkkaa yksinänsä asuttaa, aina 1700-luvun alkuun asti, jolloin Sallaan muuttivat ensimmäiset uudisasukkaat. (Uudisasukkaita oli tosin ehtinyt asettua asumaan Sallan Paloperälle jo 1600-luvun lopulla, vuoden 1688 paikkeilla). 

Omakätinen piirros Sallan ympäristöstä, - 2016.

1600-lukua jälestäneet vuosikymmenet ja vuosisadat olivat metsäsaamelaisia ajatellen suurta muutoksen aikaa. Monet entiset tavat ja käytännöt korvautuivat uusilla etelänmiesten tuomilla konsteilla ja neuvoilla, mikä uudistusmielin ja yhteisvoimin, mikä pakosta, mikä painostuksesta. Sen saivat muiden pohjolan saamelaisten tavoin kokea myös Sallan metsäsaamelaiset:

Kuolajärven (Sallan) metsäsaamelaiset.

Kuolajärven eli Sallan metsäsaamelaisiin sukuihin kuuluivat ainakin Korjan, Harin, Tennon, Peunan, Kallungin, Kuhmitsan, Miuluksen, Saijan, Mujon, sekä Jönsön suvut. Korjan suku asui Tenniöjärvellä, Korjan kylässä Sotkajärvellä, sekä Saijalla. Harin sukua asui ainakin Vuorijärvellä, Tennon sukua taas Käsmän varrella, Salmijärvellä ja Märkäjärvellä. Onkamojärveä asutti Peunan suku, Kallunkijärveä Kallunki. Kuhmitsoja esiintyy Sallassa ilmeisimmin kahta eri sukua, toinen Käsmäjoen suunnalla, toinen Kallungissa. Miuluksia asui Pohjois-Sallassa, Saijalla ja Tenniöllä, Samoin Saijan suku, joka asusti Saijalla.

Mujo (myös Muju) ja Jönsö nimiset suvut ovat sittemmin kadonneet, eikä niiden asuinpaikoista ole tietoa.  Pohjois-Sallassa, Värriöjoen latvoilla esiintyy kuitenkin Mujuvaara niminen kumpu, joka voisi viitata mainittuun Mujon/Mujun sukuun. Tästä vähän matkaa lounaaseen, muutama kilometri Sallan kunnan rajasta Savukosken puolelle löytyy myös Kuhmitsaselkä niminen vaara. Muitakin vanhoihin sukuihin liittyviä paikannimiä on tiedossa, kuten Harinsaihojänkä sekä Harijänkä  Savukoskella.

Saamelaisiin etu-, että sukunimiin viittaavia paikannimiä löytyy (Sallasta) muitakin: Aikionkumpu (Aikio, Aikia, Aikasarria) Vilmalla Aittajärven lounaispuolelta, Miuluskorpi ja Saijanniva Aholanvaarassa, Morottaja Karhujärven luoteispuolella ja Morottajanniemi Onkamojärvellä, Vuolunkangas Salmivaarassa ja Vuolunpalo (Vuolli) Vanhassa Sallassa, Päiviövaara (Päiviö) Palotunturien läheisyydessä Kallungissa, Suvastunturi (Suas) Pahkakummun itäpuolella, Hotakansokka (Hotakka / Hotatta) Saijan ja Mukkalan välillä jne.

Tarinoita Sallan metsäsaamelaisista.

Kerääjä työssään, - 2015.

Olen ottanut tähän mukaan muutamia sallalaisten tuntemia tarinoita "lappalaisista". Nämä tarinat olen tallentanut muistiin keruumatkoillani vuosina 2014 - 2015. Olen lisännyt tarinoiiden perään tuntemiani historiallisia faktoja ja muita huomautuksia:

"Lappalaiset ne on täällä (Salmivaarassa) ennen asuneet. Jokivartta ne on tänne tulleet, tuohon Piisilän rantahetteen luokse. Piisilän isäntä löysi siitä naurismaata tehdessään 1950-luvulla tulisijan ja palaneita metson pankkaluita. Pyöritteli siinä niitä hiiltyneitä luita käsissään ja tuumi siinä, että "tähän se on ukko tullut." Se hete on ollut oikea kauppamiesten paikka, käynyt kaukaakin monenlaista kulkijaa. Tuossa Hannulassa on kanssa elänyt Vuolu niminen lappalainen, ollut kuuluisa mies. Se oli kerran tullut porolla pirttiin, totta se humalassa, ja kerskaillut, että: "Vuolu tuli yli luu'en!" Siis kynnyksen yli... luu'ella tarkoitetaan kynnystä." (- Luusuan ukko, 70v., Salmivaara 2014).

— Vanhojen asiakirjojen mukaan Olli Tenno niminen lappalainen muutti vaimonsa Liisa Urpaanuksentytär Kallaanvaaraan kanssa Salmijärvelle (Salmivaaraan) vuoden 1724 paikkeilla. Tila merkittiin uudistilaksi 1725. Hj. Appelgren on tallettanut vuonna 1879 tiedon Salmivaarassa eläneestä Vuolu nimisestä lappalaisesta, sekä mainitsee hänen "sittemmin asettuneen Kantolaan Märkäjärvelle". Nimi Olli kääntyy saamenkieliseksi nimeksi Vuolli. Tarinan mies on todennäköisesti ollut Olli Tuomaanpoika Tenno, sitt. Kantola (1726-1783), joka näyttäisi perustaneen Märkäjärven Kantolan tilan.

"Se on lappalainen asuttanut Kotalan kylää kaikkein ensimmäisenä. Siitähän se tulee Kotalan (ent. Kalliskota) nimikin. Se oli toinen lappalainen tullut illalla kotaan ja kysynyt kotalaiselta yösijaa, niin oli sanottu, ettei ei sovi tulla. Se oli vieras lappalainen sitten siihen sanonut että: Hah, tämäpä on kallis kota! Sen jälkeen se oli Kalliskota nimeltään." (- Särkelän ukko, 80v. Särkelästä, 2015).

— Kotalan ensimmäinen asukas, Gabriel Kalliskota, oli Saijan vanhaa metsäsaamelaista sukua Tenniöjoen varrelta. Hän perusti Kotalaan Kalliskota nimisen tilan 1700-luvulla.

Sotiniemi Kieskisessä, - 2015.

"Kieskisjärvi on lappalaisten vanha kalanpyyntivesi. He pitivät kalakenttää Kotasaaressa ja säilöivät kalaa syksyllä saareen purnuihin (kalakuoppiin). Järvellä on myös niemi nimeltään Sotiniemi. Nimen synnystä on olemassa vanha tarina. Kerrotaan, että järvelle saapui kerran etelästä joukko vieraita kalastajia. He rupesivat vetämään täällä nuottaa ja pitivät asentoa Sotiniemessä. Lappalaiset, joiden nautintoihin Kieskisjärvi oli ikimuistoisista ajoista lähtien kuulunut, eivät vieraita kalamiehiä järvellään suvainneet, tulivat järvelle ja karkoittivat kovin ottein  nuottamiehet asentopaikastaan Sotiniemestä. Sen jälkeen saivat lappalaiset taas rauhan kalastaa yksin Kieskisessä."(-Saariniemen ukko, 70v., syntyisin Selkälästä, 2015).

— Ruotsinvallan aikaiset käräjäpöytäkirjat tuntevat lappalaisten ja suomalaisten väliset (nautinto-oikeuksia koskevat) riidat. Sieltä löytyy myös mainintoja lappalaisten, kitkalaisten ja kemiläisten laillisista omistuksista. Esimerkiksi Sallan Hautajärvi ja Perttumajärvi kuuluivat Kuusamon kitkalaisten kalastajien nautintoihin vuonna 1564.

____________

Mitä muuta saamelaisia koskevaan perimätietoon tulee, uskovat monet saamelaisten lähteneen täältä (uudisasukkaiden ahdistamana) pohjoiseen:

"Tuosta Morottajastahan (Morottaja Karhujärvellä) se on semmonen kertomuski, että se on siitä lappalainen lähteny, nii se on menny Sodankylän pohjoispuolelle ... sehän on ollu kuuluisa poromies-suku ja on vieläki ... että nimi jäi tuohon, mutta mies lähti, nimi jäi, uudisasukkaat painosti. ... Siinähän on kyllä ollu hyvä paikka tuossa Morottajassa, viiskö siin on järviäki, Karhujärvi, Vaara-Hietajärvi, Hietajärvi, Vilimajärvi... nelijä, ja isoja järviä... siinä on hyvä paikka ja kankahat loppumattomat jos on poroja ollu... mutta sehän se on saattanu olla se metsäsaamelainen, että sillä ei ole ollu ku ajoporoja..."  (- litterointi, Hännisen ukko, 80v., Aholanvaara 2015).

"Kallungista ja Onkamosta lappalaisten sanotaan menneen Kemijärven Pyhätunturin tienoille, pakenivat uudisasukkaita, niin ne puhui vanhat." (- Saariniemen ukko, 70v, syntyisin Selkälästä, 2015).

— Todellisuudessa Sallan metsäsaamelaiset suvut sulautuivat aikojen saatossa suomalaisiin uudisasukkaisiin, siis omasivat kielekseen suomen, rupesivat viljelemään maata ja ryhtyivät kasvattamaan karjaa, sekä asumaan kuin suomalaiset, savupirteissä.  Siitä on todisteena nykyisten Sallan sukujen huomattava metsäsaamelainen verenperintö. Muuttoliike Sallasta pohjoiseen on siis ollut hyvin vähäistä, mikäli sitä nyt on tapahtunut ylipäänsä ollenkaan.

Muistoja Kuolajärven metsäsaamelaisten vanhasta uskonnosta.

Uskonto, jota esi-isämme täällä harjoittivat ennen kristillisen uskon valtakautta, kutsutaan saamelaisten muinaisuskoksi. Sen mytologia  pitää sisällään monenlaisia uskomuksia ja riittimenoja, joista tärkeimmät lienevät luonnonjumalien palveleminen seitojen ja shamaanien (noitien) välityksellä. 

Ukkosenjumala Tiermes oli itäsaamelaisen mytologian suurimpia jumalolentoja. Samalla lailla kuin skandinaavien Thor ja suomalaisten Ukko, Tiermeksen uskottiin salamoillaan tuhoavan ja karkoittavan pahoja henkiä ihmisten keskuudesta. Tästä jumalolennosta ei ole jäänyt juurikaan jälkiä muualle kuin kotiseutumme paikannimistöön. Tällaisia nimiä ovat mm. Tiermaskaarrot ja Tiermaslampi Jaurujoen varrella Pelkosenniemellä, Tiermakkakangas Märkäjärvellä, Termuslahti, Termusniemi, sekä Termusvaara Kemijärvellä, sekä Termusaapa ja Termusjärvi Märkäjärven pohjoispuolella. Sen lisäksi paikallinen perinne tuntee yhä muutamia ukkosen jumalalliseen mahtiin liittyviä tarinoita ja uskomuksia. — Ne voivat tosin olla yhtä hyvin perua suomalaisesta muinaisuskosta:

"Kaksi ukkoa oli ollut järvellä verkkoja kokemassa. Heidän ylleen oli noussut myöhemmin paha ukonilma. Vähät olivat ukot pahansuovasta ukkosesta järvenselällä välittäneet. Toinen miehistä vain yritti sytyttää tupakkipiippuaan ja vitsaili taivaalle: "Iskis nyt tulen minunki piippuun!" Ei olisi sopinut taivaan suurta voimaa moisella pilkalla soimata, sillä se iskeä räväytti taivaalta ukon tupakkivermeet järveen. Verkonkokijoiden naamat väärällään ja pahasti riepoteltuina lähtivät he pian pakomatkalle, eivätkä olleet enää ryhtyneet isompaansa uhmaamaan." (- Askan mummo, 90 v., Ahvenselkä, 2015, + sama tarina tunnettiin Aholanvaarassa).

Toinen Sallassa tunnettu jumalolento, paremm. haltija (haldu) on ollut Kánes, eli Kenes. Se on ollut tutkija T. I. Itkosen mukaan vuorenhaltija. Tämän haltijaolennon perua on Sallan Koutelon perillä sijaitsevan jylhän, taivaalle kohoavan louhikkoisen kalliopahdan eriskummallinen nimitys, Känespella (suomeksi haltijankorva tms.), jonka on todennäköisesti uskottu olleen tämän nimisen haltijan olopaikka. Haltijan asuttamaksi on arvattavasti uskottu myös Haltiajärveä ja Haltiavaaraa Onkamojärven länsipuolella, sekä Naruskan Saukkojärven Haltiajärveä ja Haltijanharjua. Myös monet tarinat tuntevat haltijat. Tässä niistä yksi, Pohjois-Suomessa hyvin yleinen tarina:

"Kolme miestä oli ollut Onkamossa oravanpyydössä. Illan pimetessä he olivat leiriytyneet yöksi nuotiohongan äärelle vanhan kuusen alle. Yöllä "olematon" ääni herätti yhden miehistä ja käski: Siirtykää pois siitä, vanha tahtoo maata! Mies katseli ihmeissään ympärilleen, mistä kummasta ääni tuli, kun se kuului jo toisen kerran: Menkää nyt pois siitä, että vanha pääsee maata! Silloin oli mies herättänyt muut miehet ja hetkeä myöhemmin, kun he olivat siirtyneet syrjemmälle, asennon luona ollut vanha kuusi rojahti asentopaikan päälle." (- Askan mummo, 90 v., Ahvenselkä, 2015. Toisintoja tunnettiin myös Leusjärvellä ja Aholanvaarassa).

Erikoinen muinaisuskon muisto on ollut myöskin Saijan kylän, Alimmaisen talon haltijoille omistettu oveton ja ikkunaton "haltijahuone", jonne pääsi kurkistamaan vain talon ylisen (ullakon) kautta. Tällainen haltijahuone lienee Suomen kamaralla tapauksena ainutlaatuinen, vähintäänkin hyvin harvinainen. Talo haltijahuoneineen poltettiin talvisodassa joulukuussa 1939.

Uhrilampi Särkelässä, - 2015.

Niin kuin muuallakin Lapissa, myös Sallassa tunnetaan pyhiin vesiin ja vedenhaltijoihin liittyvää perinnettä. Puhuttiin niin sanoituista saivoista (saam. sáiva) eli saivovesistä, pohjattomista, tai kaksipohjaisista rimpilammista ja järvistä, joissa vanhan uskomuksen mukaan olisi asustanut vetehinen, veden vanhin, tai kalojen suurin, kalojen vanhin -niminen haltija. Sen ulkonäköä kuvaillaan lappilaisessa perinteessä milloin nuoreksi ja kauniiksi neidoksi, milloin vanhaksi ja rumaksi eukoksi, ja milloin valtavaksi, jopa "veneen kokoiseksi" kalaksi.

Tällaista, pohjattomaksi saivovedeksi kutsuttua "umpilampea" (lampi, josta ei lähde ojaa mihinkään suuntaan) kävin katsomassa syksyllä 2015 Sallan Särkelän kylän liepeillä. Kyläläisten mukaan lampi olisi toiminut kyläläisten, ja kylän loitsijan, "Vappu-Ämmin", Särkelän Simon (1826-1886) vaimon, Valpuri os. Sallan (1819-1909) uhrivetenä vielä vähän yli 100 vuotta sitten. Kerrotaan, että ämmi uhrasi lammelle (paremman huomisen toivossa) martoneen lehmänsä, josta ei ämmin mukaan enää muuhun olisi virkaa ollut, kuin "uhriksi". Erään toisen kerran oli lampeen yritetty hukuttaa "uhrina" elävä kissa. Eräs isäntä oli sen heittänyt veden armoille kiinnisidotussa säkissä, mutta ennen kuin mies oli ennättänyt kotiinsa, kissa oli jo odottamassa oven suulla. Se oli saanut revittyä säkkiin rei'än ja pelastunut pinteestä.

Vanha kansa on puhunut täällä myöskin martaasta, kohtalokkaasta merkistä, joka tiesi saajalleen pahaa onnettomuutta, tai kuolemaa. Se saattoi olla esimerkiksi metsästäjän, tai kalastajan yliluonnollisen suuri saalis. Kelloselän kyläkirjasta löytyy tähän uskomukseen liittyvä tarina, jossa kalastajat saavat martaan Kivihaaranjoen Koranushaudasta: 

"Kylän vanhin kalajuttu liittyy tähän paikkaan. Kerrotaan, että siellä kaksi kellokumpulaista kalanpyydystäjää veti syysmyöhällä jyrhämässä inaa. Inaan oli ahtautunut heille käsittämätön määrä kalaa: harria, taimenta ja siikaa. Aikansa aprikoituaan miehet tulivat tulokseen, että tässä on noituutta. Arvelivat, että itse "Koranus" on pannut heidät kokeelle. Niinpä he jättivät verkkonsa ja saaliinsa siihen paikkaan. Se jälkeen tuota syvännettä on kutsuttu Koranushaudaksi. (- Atimoja, Kelloselän ja Aatsingin kyläkirja, Kauko Kellompu, 1999).

Seidat.

Kotiseudultamme tunnetaan myöskin muutamia historiantakaisia seitoja, luonnonkansan jumalain kuvia, joiden välityksellä he saattoivat palvella jumaliaan. Seitoja on olemassa kahdenlaisia: on luonnonmuovaavia, sekä ihmiskäsin tehtyjä, mikä kivestä, mikä puusta. Monet luonnonmuodostumat, kuten jyrkkäseinäiset louhikot ja pahdat, irtolohkareet ja kalliot ovat voineet toimia lapinkansan jumalaisena. Toiset olivat taas käsipelissä irtokivistä koottuja kivilatomuksia ja kivikekoja.

Suomujärven seitakivet, - 2016.

Jumalankuvana eli seitana on tiettävästi palvellut ainakin suurten luonnonkivien rykelmä Sallan Suomujärvellä. Se on ollut myös saamelaisten vanha liitto- ja käräjäpaikka, niin kuin myös Karhujärven Taivallammen (Majavalampi) vanha käräjäkallio, jonka laella kenotti ennen kolme kivistä koottua latomusta. Ne hävitti myöhemmin ilkiteko. Muita saamelaisten palvontapaikoiksi puhuteltuja paikkoja ovat mm. Sallan Palotunturi, Sallan Iso- ja Pieni Pyhätunturi, sekä Ahvenselän takalistoilla kohoava Vuotostunturi, jonka laelle kootun kivilatomuksen kerrotaan olevan "lappalaisten vanha seita, jolle on uhrattu poron (oik. peuran) sarvia." 

"Vuotostunturin seita", oma piirros.

"Eikä saa sitten koskia niihin poronsarviin! Niihin ei pijä kajota!" :Ahvenselän mummo vielä kovin sanoin nuhteli tunturille lähtijää. Niin vahvasti oli tuo usko seidan mahtiin piirtynyt vanhaan keminiemeläiseen.

Puuseidat.

Kivisten seitojen lisäksi Sallasta on löytynyt myöskin puisia seitoja. Yhtä suuria jumalaisia, kuin kiviset seidat, ne eivät olleet. Näistä kairoista puisia seitoja on löytynyt jokivarsilta, lampien ja aapojen laitamilta, järvien rannoilta, sekä saarista, mahdollisesti myös metsikkövaarojen kupeista. Niitä onkin ollut tiheässä kivisiin seitoihin nähden. Tällaisia puisia kalapatsaita, eli pattahia, keripäitä ja puujumalia on tehty yleisimmin runsaan kalan-, ja riistansaaliin kunniaksi, niin että pian joka pyytömiehellä saattoi olla oma patsaansa. Patsaat ovat malliltaan noin puolentoista metrin korkuisia, poikki hakattuja kantoja, joiden päähän on veistetty ihmisen päätä muistuttava nuppi kauluksineen. 

Keripää Kittilästä, S. P.

Tallaisia patsaita on ollut tiettävästi ainakin Raakunjoella, Sallan Portinjoella, Lapaojalla, monin paikoin Karhujärvellä, Suomujärven rannoilla ja Tiirorimmillä, Ahvenlammilla, myös Posion Maaninkajärvellä,  sekä Nälkämäjärvellä. Karhujärven Härkäharjulla, erään Siikalammen vierustalla, keripään sanotaan olleen pystyssä vielä 40 vuotta sitten, ja sen kerrotaan olleen erittäin hienoa ja kaunista kädenjälkeä. Kannon pää oli veistetty kartiomaiseksi, "vähän semmoseksi värttinän malliseksi". Tämäkin menneisyyden muisto katosi ilkiteon seurauksesta, kun kylän pojat polttivat sen nuotilla eräänä kesänä 1970-luvulla. 

Karhujärven Palosaaressa oli ollut suuri joukko komeita, vanhoja keripäitä, aina siihen asti, kun saaressa lymyilleet pontikankeittäjät saivat saaren tuleen ja keripäät paloivat savuna taivaalle. 

Jollakin Vilman selkosilla ja Karhujärven rannoilla kalapatsaita uskotaan olevan yhä ajanhampaan armoilla. Niitä olen kovasti yrittänyt etsiä ja kysellä. - Ehkä vielä joku kerta onnistun löytämään säilyneen keripään.

Ihmishahmoisia veisteitä, eli haltiankuvia.

Takajängänojan haltija.

Tunnetaan täällä myöskin suuria aihkimäntyjä, joiden kylkeen on tehty ihmishahmoisia veisteitä. Nämä kirvein veistetyt kuvat petäjissä, mitä niitä nyt olen itse nähnyt, ovat yleensä puolen metrin korkuisia, ihmishahmoa muistuttavia leikkauksia, joille tekijä on oman luovuutensa mukaisesti antanut omat, ihmismäiset piirteet, ainakin jalat, kädet, hartijat ja pään. Sellainen, "kalajumalapuuksi" nimitetty suuri honkapetäjä seisoo yhä Salmijoen latvavesillä, Takajängänojan haarassa, suurten petäjien katveessa. Sen kylkeen on veistetty karkea ihmishahmoa, ehkä jo lakkipäistä tonttua muistuttava haltijan kuva. Täysin samanlaisen kuvan sanotaan löytyneen ennen myös eräästä käkkyrämännystä Souruaavan laidalta. Se on ehtinyt tätä nykyä jo maatua. Ihmishahmoa muistuttava syvä leikkaus löytyy myös eräästä hongasta Pyhäjärven lounaispuoliselta kankaalta, aivan soratien vierustalta. Ne lienevät veden-, ja metsänriistan haltijoiden kuvia, joita palveltiin ja kunnioitettiin hyvän saaliin toivossa. On myös mahdollista, että kuvat ovat toimineet jonkinlaisena pelokkeena toisen nautinnoilla (reviirillä) kulkevalle kulkijalle, eli eräänlaisena omistusmerkkinä. Samuli Paulaharjun kirjassa Sompio ilmenee eräässä tarinassa vielä yksi mahdollisuus, nimittäin toisen pyytäjän korttaminen eli kiroaminen ihmiskuvan avulla. 

Kuolajärven murre ja sen vaipuminen kuolleiden kielten joukkoon.

Kummallista kieltä olisit päässyt kuuntelemaan historiantakaisessa Kuolajärven lapinkylässä. Se kieli, jota metsäsaamelaiset esi-isämme puhuivat, ei ollut suinkaan samanlaista kuin tunturilaisten puhuma pohjoissaame, eikä inarilaisten puhuma inarinsaame, ei myöskään koltansaame, tai akkalansaame, vaan edellisistä hieman poikkeava, jo kuollut keminsaame ja siihen kuuluva kuolajärven murre. Olen ottanut tähän väliin joitakin Kuolajärven lapinmurteen sanoja Frans Äimän ja T. Itkosen vuonna 1918 julkaisemasta "Jacob Fellmanin muistiinpanot Sompion ja Kuolajärven lapinmurteista":

Kuolajärven (Sallan) lapinmurteen sanoja:

aapi = aapa, suo. 
abra = sade.

aigild idahal = aikaisin aamulla.

aijeg = jyrinä.

aistaiki = vuosi.

akke, kavu = vaimo.

akso = kirves.

aldo = aalto.

alge = lapsi, poika.

avida = avaan.

harte = hartija(t).

haurodam = kouraisen.

hegg = henki.

huona = huone.

härke = härkä.

hävone = hevonen.

jaami = kuolema.

jahta = eilen.

jegge = jänkä.

jodam = kuljen.

juku = joki.

juttet = ajaa.

jäuri = järvi.

kadscha = kansa.

kaik = kaikki.

kaivu = kaivo.

karves = vene.

kaska suormu = keskisormi.

kearma = käärme.

kees, kässö = kesä.

keures = saukko.

kid'd'a = kevät.

kieppes = kevyt.

kiergi = palokärki.

kiet = käsi.

kiuhti = syksy.

koaskam = isken.

koddo = tapettu.

koskepäiv = puolipäivä.

kousug = kuukkeli.

koänne =kynä.

kuddosch = kynnys.

kuddui = leveä.

kukken = kaukana, kaukaa.

kulom = kuulen.

kuobdi = karhu.

kuol = kala.

liulus = raskas.

lodde = lintu.

luokkevyöd = mäen alla.

lust = lehti.

läip = leipä.

merru = meri.

mon laulo = laulan.

mon tahto = tahdon.

mon tie'da = tiedän.

mon usko = uskon.

monai = meni.

mun, mon = minä.

muor = puu.

murohta = murehdin.

mäin = mäti.

naule = naula.

niammel = jänis.

nieit = neiti, tytär.

nijad = uida.

niollu = nuoli.

niuht = joutsen.

noiti = noita.

nummu = nimi.

nääti = näätä.

obba = sisko.

olma, olmai = mies.

olmadh = ihminen.

oneked'je = lyhyt.

orre = orava.

paakkanam = pakenen.

paijelest = päällä.

pelli = korva.

piessa = paholainen.

podzo, poorro = poro.

puoradam = parannan.

puorre = hyvä.

päivi, peive = päivä.

pälko = riita.

pälto = pelto.

pästarack = västäräkki.

raj = raja.

raknas =susi.

raude = rauta.

reddo = ranta.

rieman = kettu.

ruopsada = punainen.

sappalag, saappaleg = hiiri.

soatte = sota.

suolo = varas.

taivis = taivas.

tanne = tina.

tiano = hanhi.

tiappod = kaula.

tjalmi = silmä.

tjappis = musta.

tjaskem = vilu, kylmä.

tjatse = vesi.

tjoimu = sauva.

tjorve = sarvi.

tjorvo = huuto.

tjuomu = suomu.

tjuoppo = hakkaan, leikkaan.

tsuade = sata.

tuddo = tunnen.

tuluisch = tulukset.

tume, todepel = siellä, sieltä.

tun = sinä.

tupagi = tupakka.

täst = tähti.

törm vuolle = törmän alus.

vanhe = vanha.

vasikiet = vasen, vasemmanp.

vihä = viha.

vilji = veli.

vuoi = voi, rasva.

vuoitti = voitto.

väski = vaski, kupari.

yiji = yö.

äddam = annan.

äiji täyk = sateenkaari.

äkked = ilta.

ännä = äiti.

Aika päiviä sitten on saanut tuo esi-isiemme puhuma kieli vaipua unholaan. Suurimmat syyt tämän kielen lopulliseen häviämiseen ovat kirkon silloiset intressit, sekä suomenkielen suosiminen kanssakäymisessä ja kaupanteossa. Kirkko, jolla oli alun alkaen ollut vaikeuksia antaa kristillistä opetusta suomea ymmärtämättömälle lapinkieliselle kansalle, ryhtyi nyt juurruttamaan lappalaisille suomenkieltä. Siitä kertoo pappi Niilo Fellman pitäjänkuvauksessaan Berättelse öfv. Lappmarks församlingarnes ursprung i Kemi Lappmark. 3 Juni 1751: 

"He (edeltäneet sielunpaimenet Esaijas Mansveti Fellman ja Jaakko Lapodius) ovat opettaneet lappalaisia puhumaan suomenkieltä ja heti puhtaalla Pohjanmaan suomella alkaneet neuvoa heitä kristinopissa, hankkineet suomalaisia kirjoja ja opettaneet heidän lapsiansa kirjaa lukemaan. Ja koska minun isoisä -vainajallani alussa oli hyvin vaikea saada suomenkieltä juurtumaan lappalaisissa, on hän, koska täällä oli hyvä tilaisuus uudistalojen tekemiseen, ajanut asiaa siten, että Iin ja Oulun pitäjistä joitakuita (talonpoikia) on tänne siirtynyt, joista muutamat asettuivat tänne (Kemijärvelle), toiset taas kauemmas Lapinmaahan. Ja vaikka lappalaiset alussa tahtoivat karkoittaa heidät, pysyttelivät kuitenkin kuninkaan käskynhaltijat heidän taloissaan." — — —"Nämä talonpojat, jotka olivat suomalaisia, kuitenkin sävyistä ja kirjan tuntevaa väkeä, ovat lappalaisille olleet äärettömän suureksi hyödyksi ja isoisävainajalleni suureksi avuksi heitä (lappalaisia) kääntämään niin, etteivät ainoastaan jokapäiväisen kanssakäymiseen kautta lappalaisten kanssa ole opettaneet heille suomenkieltä, vaan myös esimerkkinsä kautta ovat kehoittaneet heitä luopumaan epäjumalan palveluksesta, lukutaitoa oppimaan ja oikean kristillisyyden todellista tuntemista saavuttamaan. Heiltä ovat lappalaiset saaneet aivan uuden elintason: alkaneet huoneita rakentamaan, karjaa elättämään ja peltoa tekemään, varsinkin sitten, kun naimisten kautta talonpoikien kanssa ovat sukulaistuneet, ovat he suurimmaksi osaksi luopuneet lapinkielestä ja alkaneet keskenään, lasten ja talonpoikien kanssa puhua suomea." 

Sukupolvi sukupolvelta sai esi-isien puhuma vanha kieli siirtyä syrjään uuden puhutun kielen tieltä. Pappi Jacob Fellmanin käydessä Sallassa vuonna 1826 siellä lappia vielä yleisesti ymmärrettiin, vaikka suomea käytettiin enemmän (J. F., siv. 479-480). Tuolla matkalla Fellman kirjoitti ylös myös kuolajärven murteen sanaston. Saamenkielen ja saamelaiskulttuurin tutkija T. I. Itkonen mainitsee keminsaamea puhutun Kuoskulla ja Nousulla vielä 1890-luvulla. Kaikkein viimeisimpiä kielentaitajia taisivat olla saijalainen Ales Miulus (k. 1953) ja kuoskulainen Eemeli Marjala (k. 1951), joiden kummankin tiedetään osanneen sujuvasti saamea. 

Kielinäytteitä tästä kuolleesta keminsaamesta ja kuolajärven lapinmurteesta on olemassa melko heikosti. Sanaluettelon lisäksi Jacob Fellman käänsi Isä meidän rukouksen tälle murteelle. Johannes Schefferuksen (1621 - 1679) Lapponia teoksesta löytyy pari Sodankylän lappalaisen Olaus Sirman sodankylän murteella laulettuja lauluja. Myös Elias Lönnrot talletti muutaman laulunäytteen Kemin-lapin alueelta, murteen perusteella todennäköisesti Savukosken suunnasta. Kirjailija Paavo Hautala näkyy tallentaneen vanhojen kurttilaisten keskuudesta yhden Ollilan emännän, Maria Hannuntytär Saariniemen hyräilemän kolmisäkeisen kehtolaulun. Se esiintyy teoksessa Tuntsan kojamot (1982), siv. 27:

Tiddi leäila kâllee,

cov cov cov cov,

nugo nugo vuoji,

tiddi leäila kâllee...

 

On harmillista, että keminsaamen ja kuolajärven lapinmurteen annettiin unohtua tuon paremmin tutkimatta ikihyviksi historian hämäriin. Kaikkea ei ole kuitenkaan menetetty. Voimme nimittäin yhä löytää siruja tuosta esi-isiemme vanhasta kielestä esimerkiksi tutkimalla kotiseutumme vanhaa paikannimistöä, joka osoittautuu meille aarreaitaksi. Löytyy sieltä, karttalehtiä tarkoin selaamalla monta oudoksuttavaa ja ummikolle avautumatonta nimeä. Muutamalle sellaiselle paikannimelle olen antanut tähän sijaa selityksineen:

Muutamia saamelaisperäisiä paikannimiä Sallassa.

- Aikkipetsi, vaara Kallungista Vilman suuntaan mentäessä. Sana aikki tulee saamenkielen sanasta (Inarins.) aikkâ, ja tarkoittaa isoa petäjää, aihkimäntyä. Petsi tarkoittaa taas lapinkielen sanaa mänty (Inarins. peeci). Aikkipetsin nimi on siis jotain hongittuneen männyn suuntaan.

- Kuolajärvi, suuri järvikaistale menetetyn Sallan puolella, myös pitäjän vanha nimi. Monia kummastuttava sana kuola tulee saamenk. kalaa tarkoittavasta sanasta guolle. Sana järvi on Kuolajärven lapinmurteella jäuri, inarinsaameksi jävri. Kuolajärvi on siis Kalajärvi. Myös Sallan Jauru (Jaurujoen ja Jaurujärven maasto, erämaa) Jaurutunturi, Jaurujärvi ja Jaurujoki saaneet nimensä sanasta jäuri.

- Kukasjärvi, vakavesi sekä Aholanvaaralla, että Karhujärvellä. Sana kukas lainaa saamenkielen sanasta guhkes, ja on tarkoittava attr. pitkä. Suomeksi siis Pitkäjärvi. Kumpikin järvistä, erityisesti Karhujärven Kukasjärvi, pitkänlaisia. 

- Kuolpuna, hietikkokangas Salmivaaran tuntumassa. Nimi tulee saamenkielen sanasta kuolbâ, - kangasmaa.

- Kuorpinen, Kuorpislammit, Kuorvisselkä, Kuorvuselkä, kaksi ed.mainittua Salmivaarassa, kolmannes Varvikon liepeillä Vuotoksella, sekä viimeksi mainittu Tuntsalla Värriötunturien lähistöllä. Kuorpi(s)- ja kuorvis- nimet näyttävät olevan saamesta lainattuja: kuorbus = palo, kuorbus´varr = palanut_vaara.

- Laanilampi, pienoinen lampi Savinajoen varrella Hautajärven lähettyvillä. "Lapink. sanasta laana (inarinlapissa) = lihakaltio, kylmä lähde, johon kaukana kotoaan kulkevat peuranpyytäjät syksyllä upottivat lihoja säilyyn." (- Lapinmatkani, T. I. Itkonen).

- Märkäjärvi, vakavesi nykyisen kirkonkylän laidalla, kylän entinen nimi. Nimi tulee mitä todennäköisimmin saamenkielen sanasta miär´kká (= sumu). Nimi olisi siis suomeksi sumujärvi, sumuinenjärvi.

- Politimanvaara, Politimanaapa, Politimanoja, Naruskalla valtakunnanrajan tuntumassa. Nimet näyttävät tulevan saamenkielestä. Vanhat naruskalaiset tietävät polin tarkoittavan puolta. Tunti on Kuolajärven lapinmurteessa timaa. Se olisi siis suomeksi Puolentunninvaara? vrt. inarinsaamen peli_timje, = puoli tuntia. 

- Rauvukoski, Rauvunivat, Rauvusuvanto, Aatsinkijoessa Saijan kylän lähettyvillä. Saijalaiset tuntevat suokukon (Calidris pugnax) vanhan saamenkielisen nimen, "rauvun", vrt. inarinsaameksi ravgâ. Suokukon rauvu -nimitys oli ennen yleinen Saijalla, samoin Kelloselässä.

- Saltsivaara, vaara Karhujärvellä. Nimi tulee ilmeisimmin saamenkielen lammasta tarkoittavasta sanasta, (kuolajärven lapinmurt.) sautzi = lammas, jäärä, pässi. Vaara on Kuolajärven lapinmurteessa väre tai vuärre. Sautzivuärre ≈ Saltsivaara.

Karttanimistön selvittelyä.

Paikannimiä koskevien selvityksen lähteistönä on käytetty Pekka Sammallahden vuonna 2007 julkaisemaa Inarinsaamen käänteissanakirjaa, Frans Äimän ja Toivo Itkosen vuonna 1918 julkaisemaa vihkoa "Jacob Fellmanin muistiinpanot Sompion ja Kuolajärven murteista", Anneli Peräniityn vuonna 1985 julkaisemaa pro gradu -tutkielmaa "Sallan tunturien ja vaarojen nimistä", sekä paikallisten kertomia tietoja omista muistiinpanoista.

Muutamia saamenperäisiä sanoja on säilynyt myös sallalaisten puheenparressa. Niistä mainittakoon näihin päiviin asti tunnetut, joskin hyvin harvinaiset sanat karra = kova (inarinsaam. korra) ja pirra, pirraa = pyöriä, pyöriipi, vantsoa = tarpoa lumessa, niin myös täällä tunnetut voimasanat koranus ja piessa. Saamenkielen lähtöinen voisi olla myös Sallassa ja Sodankylässä vilkkaasta ja eläväisestä pojasta käytetyn sanonnan "pojan pärri, pojan pärrit, pojan pärrejä" pärri sana. (poika on inarinsaameksi pärni, koltansaameksi päärnäsh, sompion lapinmurteeksi pärdne). Tämä on toki vain heppoista arvelua.

Arkeologisia muistoja Kuolajärven metsäsaamelaisista.

Metsäsaamelaisten ikivanhoja asuinpaikkoja, peurahautoja eli peuranpyyntikuoppia, purnuja eli säilytyskuoppia, sekä seitoja ja kalmistoja tunnetaan kotikunnastamme useita. Kaikkia Sallassa tunnetuja saamelaismuistoja en ole katsonut kuitenkaan järkeväksi tähän ruveta luettelemaan, joten kerron niistä muutamia mielenkiintoisimpia:

Yksi mielenkiintoisimmista kohteista sijaitsee Peterinselässä Vanhan Sallan (Venäjän) puolella. Valtioarkeologi Hj. Appelgren kirjoittaa vuonna 1881 ilmestyneessä teoksessaan "Muinaisjäännöksiä ja tarinoita Kemin kihlakunnan itäisissä osissa", seuraavasti Peterinselän muinaisjäännöksistä:  

 Kuolajärvellä näytetään Peterinseljän länsivierteellä autio, 80 askelta pitkä kenttä, jossa on 8 rauniota. Sitä sanotaan lappalaisten kylänsijaksi, eli "käräjäpaikaksi", ja myös "vakatierapaikaksi". Rauniot täällä ovat kahdenlaisia ja nähtävästi eri aikuisia. Pohjoispäässä on sileällä puuttomalla kentällä 3 nelikulmaista puukehää, joiden kunkin keskellä on tulisija. Puukehät ovat lähes 2 syltää kanttiinsa ja tulensijat kyynärää laajat ja tuskin 2 korttelia korkeat, kootut pienistä kivilaakoista, joiden välissä näkyy palanutta hietaa. Niiden alkuperä näkyy siis olleen lappalainen ja, koska tähän päähän kenttää ei vielä minkäänlaista metsää ole kerennyt kasvaa, sopii arvata että lappalaiset tässä ovat eläneet hyvin myöhäisinä aikoina. — Mutta kentän eteläpäässä, jossa kasvaa mäntymetsää, on 5 suurta, 1 ja 1 1/2 kyynärän korkuista, palaneista mukulakivistä koottua rauniota. Näiden vieressä huomataan 2:m ja 3:n jalan syvyisiä, soikeita ja nelikulmaisia kuoppia maassa, kenties maatuneita ruuan säilytyspaikkoja. Näiden raunioiden vanhuutta edellisiin verrattuna todistaa se, että niiden läpi 1 1/2 kortt. vahvuisia mäntyjä on kasvanut ja taas lahonnut. Puukehää näissä ei enää näy."

 Sallan kirkkoherra W. J. Krogerus-Ritoniemi kirjoittaa lappalaisten muistoista v. 1930 ilmestyneessä teoksessaan Kuolajärven (Sallan) Historia näin: 

"Kuolajärven (Sallan) historia, seuraavasti: Lappalaisten "kenttäpaikkoja näytetään vielä Kuolajärven, ollen niitä kuoppia, joita lienee käytetty peurojen pyydystämiseen. Ulompana tästä tienoosta on niitä Tenniöjärveen pistävällä niemellä. Aatservaisen tunturilaen läheisyydessä sanotaan heillä olleen suojatulen, jota siihen asetetun miehen tulisi käyttää, jos hän huomaisia karjalaisia tulevan. Onpa kenttäpaikka jonkun matkan päässä länteen, tai pikemmin luoteeseen päin kirkonkylästä. Siinä on muutamia kivikumpuja, suuria ja halkaistuja majavan kalloja ja luita, sekä rikottuja kylkiluita. Eräästä 1765 lyödystä ruotsalaisesta rahasta, mikä on löydetty näistä ennenmainituista "lapinhaudoista", on luultu saattavan päättää lappalaisten ainakin vähäistä myöhemmin asuneen tässä paikassa.

Nykyisen Sallan puolelta löytyviä asuinpaikkoja on niitäkin runsaasti. Mainitsen niistä muutamia mielenkiintoisimpia: Onkamojärveltä löytyviä ovat mm. "Peunan kenttä" kylän keskellä ja "Venäläiskenttä" Venäjäslammen luona, järven rannalla oleva Kenttäniemi eli Morottajanniemi, laaja Kenttäkangas, josta löysin muutamia vuosia sitten nuolenkärjen, sekä Kaakkurinlammen asuinpaikka ja shamaanihautaus. Jokin asumuksen paikka tai hautaus lienee ollut myös muuan suohon pistävä pienoinen niemi Petäjäselän tien varressa, josta löysin vuonna 2015 rautaveitsen ja joukon raudankappaleita.
Pyhäjärven länsirannalla tiedetään olevan lappalaisten asuinpaikka. Kallunkijärven Rakkulaisniemi on tunnetusti ollut saamelaisten asuinpaikka, sekä mahdollinen kalmisto ja palveluspaikka. Saamelaisten asuinpaikkoja ovat tiedettävästi olleet myös Niemelän Kenttäniemi eli Haudanniemi, sekä Selkälän Lampisen talon seutu, josta kerrotaan puolisen vuosisataa sitten, pellosta löydetyn jonkin muinaisesineen, jota ei kuitenkaan viitsitty pellon rauhoittamisen pelossa toimittaa museoon. Saijalla lappalaisia on tiettävästi asunut Korjanniemessä, Lehtikoankentässä ja Korkianiemessä (kahta edell. paikkaa ei nykyisin enää tunneta). Lappalaisia on asunut myös Salmivaarassa Hannulan talon paikalla, Piisilän rantahetteellä, sekä Kotivaaran päällä, Kursun Vuonnenniemessä,  sekä Lapajärven Kenttäniemessä.

Hyviä lukuhetkiä,

terv. 

Niko Rytilahti.