Kinkanokka – paha olento, jolla peloteltiin
lapsia. Sen kerrotaan asuvan piisin
eli uunin päällä ja hyökkäävän siellä
niiden lasten kimppuun, jotka koittavat kavuta uunin päälle. Joskus sen
kerrotaan asuvan myös pirtin ylisellä (yläkerrassa,
ullakolla). Kinkanokalla on peloteltu lapsia vielä vähän aikaa sitten, muun
muassa oma isoisoäitini pelotteli sillä vielä minua omassa lapsuudessani. – Olento
on selvästi sama kuin Pohjois-Lapin saamelaisten Skunka (paha olento eli
mörkö, jolla on peloteltu paljon lapsia. Se asuu uunin tai kiven takana ja
vilahtelee toisinaan kissan tai koiran muodossa).
Para – ruotsiksi Bära,
tai Bjära,
noitien ja trullien apuhenki, varallisuuden kartuttaja, eräänlainen talon
haltija eli tonttu. Paran kerrotaan olevan yleensä linnun näköinen olento, joka
synnytettiin kirnussa umpilammen
rannassa. Sen luomiseen tarvittiin kaikenlaisia aineksia, etupäässä villoja,
nahan kappaleita ja jouhia, joita niin kutsutut lampahankerittijät eli rullit
(trullit) leikkelivät pääsiäisöinä vieraiden ihmisten lampaista, lehmistä ja
hevosista. Kun trulli oli kerännyt ainekset, hän lähti kirnu mukanaan
umpilammen rantaan synnyttämään paraa. Umpilammella ainekset pistettiin
kirnuun, ruvettiin kirnuamaan ja hoettiin loitsua:
Synny
para, synny para…
Hetken päästä para syntyi, lennähti kirnun
laidalle ja kysyi trullilta, omistajaltaan: Mitä pitää kantaa? Trulli pyysi
paran kantamaan yleensä maitoa, voita, rahaa, villoja, mistä vain milloinkin
taloudessa oli pulaa. Sen minkä trulli paralta pyysi, sen para naapureilta
varasti, imi maidon lehmistä, leikkeli villat lampaista ja rosvosi rahaa kaapin
loovista. Parasta liikkuu yhä monia tarinoita, mutta myös puhdasta uskoa.
Kuva: Lohjan kirkon asehuoneen holviin maalattu
kuva, jossa noita lypsää paran avustamana lehmää. Vieressä toinen nainen
kirnuaa voiksi vierellään olleen paran varastamaa maitoa. (Hiekkanen, Suomen
keskiajan kivikirkot, 2007, s. 449).
Porotaiat – poroon
ja poronhoitoon liittyvät vanhat taiat ja uskomukset, joita olen saanut
kerättyä muutamia Savukosken Kuoskusta ja Sallan Naruskalta. Yksi kuoskulaisten tuntema vanha uskomus
liittyy poron tappamiseen. Uskotaan
näet, että kun poro tapetaan, sitä ei saa heti poron kuoleman jälkeen lähteä
nylkemään, sillä sen henki ei ole vielä ehtinyt erkaantua ruumiistaan. Ajateltiin
siis, että poro oli ikään kuin puolikuollut.
Entisajan kuoskulainen jätti siksi kuolleen poron noin tunnin ajaksi maisumaan eli odottelemaan, että poron
henki ehti irrota ruhosta. Sanottiin, että ”elävältä
nyljetyn” poron (joka oli nyljetty heti kuoltuaan) lihan tunnisti sen
ikävästä mausta (vastine uskomuksesta löytyy T. I. Itkosen Suomen lappalaiset
[1948] teossarjan toisesta osasta sivulta 378).
Toinen Sallan Naruskalla
kuulemani uskomus liittyy poro-onnen ennustukseen. Koska poro
hyödynnettiin ennen hyvin tarkoin ruokataloudessa, myös poron konttiluut eli ydinkontit (sääriluut) halkaistiin ja niiden sisässä ollut ydin
syötiin. Poron konttiluuta halkaistessa poromies veti puukolla vahvan naarmun
pitkin luuta ja pisti sitten terällä konttiluun päässä olevaan napukkaan, että
se halkesi. Mikäli konttiluu halkesi siististi eli säröilemättä, se oli tietävä
hyvää porovuotta, jos taas huonosti
eli säröillen, huonoa vuotta. (vastine uskomuksesta T. I. Itkosen Suomen lappalaiset
[1948] teossarjan toisesta osasta sivulta 379).
Pyhät
vedet – hetepohjaiset ja kalaisat järvet ja lammet, joita veden
kirkkauden ja kalaisuuden vuoksi pidetään pyhinä. Tällaisia kirkasvetisiä
järviä ja lampia (erityisesti umpilampia) pidetään useimmiten kaksipohjaisina (siis vetenä, jossa on
kaksi kerrosta). Tällä käsityksellä pyritään selittämään, miten runsaat
kalaparvet näyttävät katoavan vesistä välistä olemattomiin ja miten kalat
selviävät kovan pakkastalven läpi lampien jäädyttyä lähes pohjaa myöten umpeen.
Joitakin vesiä pidetään myös pohjattomina
(vrt. Uhrilampi). Kirkasvetisiä syviä umpilampia
(harvemmin järviä) nimitetään myös saivoiksi
eli saivovesiksi. Lisäksi
Pohjois-Sallassa uskottiin vielä vähän aikaa sitten, että kalaisissa ja
kirkkaissa vesissä eli vedenhaltija
eli vetehinen. Vesiä, joihin
tiedetään uhratun, on tiedossani Sallasta ainakin Latvajärvi Aatsinginjoen latvoilla, sekä Uhrilampi (umpilampi) Särkelän laidalla, jota vanhat pitivät pohjattomana ja johon särkeläläinen Vappu-Ämmi
(Walborg Särkelä os. Salla, s. 1819 –
k. 1909) uhrasi sairastuneen hiehonsa, joka ei poikinut ja jonka vetimiin oli tullut vartiksi kutsuttuja paiseita. Muita pyhiä vesiä ovat arvattavasti
olleet Haltiajärvi Sallan Naruskalla,
Haltiajärvi Onkamossa, sekä Suomujärvi Karhujärven liepeillä, jonka
pohjoisrannalla vartioi yhä vanha seitakivi.
Järven haltijoille osoitettuja taikoja ja pyyntöjä on talletettu 1900-luvun
loppupuoliskolla mm. Sallan korjalaisten
parista, jotka löytyvät Paavo Hautalan
teoksesta Tuntsan Kojamot (1989).
Seita – pyhä palveluspaikka ja jumalankuva, joihin löytyy yhä uskoa ainakin Sallan Ahvenselässä ja Tenniön varressa Sallan Saijalla ja Savukosken Kuoskussa. Seitoja on tiedossani Sallan
kunnasta ja Savukosken Kuoskun suunnalta kymmenkunta, mutta niitä on
epäilemättä enemmän, sillä useimmat ovat unohtuneet ja joitakin pidetään omana
tietona.
|
Vuotostunturin iänikuinen seita. |
Yksi sukuni kesken pyhänä pidetty seita sijaitsee
lähellä äitini mummolaa Sallan Ahvenselän takaisessa selkosessa Keminniemen Vuotostunturin päällä. Se on tunturin
korkeimmalle kohdalle suurenlaisista kivistä koottu korkea parimetrinen keko.
Vastikään edesmennyt isoisoäitini uskoi voimakkaasti seidan mahtiin ja
tiukkasi: Se on seita se ja siellä on
vielä poronsarvekki siellä päällä ja niitä ei saa pois ottaa, jos joku ottaa ni
se kuule tulee sairaaksi. Siihen ei saa koskia, eikä yhtään mitään pois ottaa. Osa
mummon jälkipolvesta uskoo yhä seitaan.
Seidanpalvonnasta tietoa löytyy
niukemmin, mutta sain kuulla viime vuonna kuoskulaisilta, että heillä on
varjeltu ikivanha sukuseitansa
jossain selkosessa kylän
pohjoispuolella, jolle he vievät yhä uhreja. Sallan käsmäläiset ja
naruskalaiset taas kertovat, että siitä ei liene kolmatta kymmentä vuotta, kun
he vielä kohtasivat saijalaisten jättämiä
uhreja metsäkankailta ja kivien luota. Etelämpänä Käsmän, Savinan ja
Oulangan jokivarsikylissä seidanpalvonnasta ei ole siellä jäljellä kuin
muutamia hämäriä muistoja. Oulankajoen varressa Aholanvaarassa muisteltiin,
että kallunkilaiset ovat pitäneet Palotunturia
ja sen kyljessä lepäilevää Konttilampea
pyhänä uhripaikkanaan ja että he ovat uhranneet siellä seidalle poron konttiluita. Valtioarkeologi Hjalmar Appelgrenin teoksesta Muinaisjäännöksiä ja Tarinoita Kemin
kihlakunnan itäisissä osissa (1882) ilmenee, että hänen Kallungissa käynnin
aikana vuonna 1879 löytyi kylästä yhä uskoa vanhoihin seitoihin:
"Rakkulaniemellä,
Kallunkijärven rannalla Kuolajärven seurakunnassa on tämän kansan (saamelaisten) vanha olopaikka; siinä on sekä kiukaan
sijoja että peuranhautoja ja vielä joku pyhä palveluspaikkakin, jossa poron
sarvia on uhrattu siten, että tyvi puolineen ovat pistetyt maahan. Kallungin
vanha isäntä, joka tästä kertoi, sanoi että isänsä oli kieltänyt häntä koskemasta
niihin sanoen: Antaa olla, se on Lappalaisten olopaikka! – Kun pyysin päästä
sitä katsomaan, arveltiin että se on hävinnyt ja että sinne ei löydetä!" (H.
Appelgren, 1882).
Edellä mainitusta teoksesta löytyy muitakin
seidanpalvontaan liittyviä tietoja Sallasta.
Kursussa ja Sallan kirkonkylällä (Märkäjärvellä) minulle
muisteltiin, että Jaurujärvellä ja Nälkämäjärvellä oli vielä viime
vuosisadalla nähtävissä pystyssä puisia
seitoja eli saalispatsaita, joille lappalaiset
(saamelaiset) olivat ennen uhranneet kiitoksena hyvästä kalansaaliista. Myös
Karhujärven suunnalla tiedetään olleen mainittuja puisia seitoja eli niin
kutsuttuja pattahia, vieläpä erittäin
runsaasti. Patsaita mainitaan olleen ennen useita Karhujärven Palosaaressa,
kauempana Suomujärvellä Vilman
selkosella ainakin yksi Ahvenlammen
pohjoispäässä, useampia Tiironrimmillä,
sekä yksi erityisen kauniiksi mainittu puupatsas Siikalammen rannassa Härkäharjun
kupeessa, jonka nuoriso poltti nuotiossa 1970-luvulla. Arvellaan myös, että
ilkityöltä ja ajan hampaalta säilyneitä patsaita voisi olla vielä Vilman
selkosilla.
Lapselta irronnut maitohammas, niin sanottu
rapahammas, luuhammas eli paskahammas nakattiin kiukaan taakse ja
luettiin perään seuraava luku:
– Hiirelle
rapahammas,
lapselle
rautahammas.
tai:
– Hiirelle
luuhammas,
anna
mulle rautahammas.
Jos lapsi löi kätensä
tai jalkansa, otettiin lapsi syliin,
pideltiin kiinni kipeästä paikasta ja luettiin (joskus säkeiden välissä myös
sylkäistiin):
– Hui, hiiri kuolkoon,
hui, harakka sairastakoon,
mutta lapsen (käsi, t. jalka) paranee!
Vasen silmä on niin kutsuttu itkusilmä, oikea
naurusilmä. Silloin kun vasenta silmää kutisti, ennustettiin: Mikähän sillä pian
itkettää? Samanlaisia vanhan kansan enteitä olivat myös suupielen kutiaminen,
oikean kutistessa tuli miesvieras, vasemman naisvieras, sekä korvan kutiaminen,
jolla ennustetaan yhä sateita. Yleisempiä ja arvaten myöhemmin
omattuja enteitä ovat ruokailuvälineiden putoaminen lattialle, josta
ennustetaan vieraiden tuloa.
Luontoon ja pyytämiseen
liittyviä uskomuksia ja tapoja.
Vanhalle polulle tai iänikuiselle asentokentälle
ei saa perustaa asentoa eli
yöpaikkaa, koska paikan haltijat eli maahiset eivät anna siinä nukkujalle
yörauhaa.
Kalakonttia
(tuohikonttia) ei saa kantaa selässä ylösalaisin (kontin suu alaspäin), muuten
ei saa kalaa.
Pyydettyä kalaa jaettaessa noudatettiin ennen
sanontaa: pää pyytäjälle, maksa maata katsojalle.
Metsovelliä keitettäessä muistettiin: joka miehelle metto.
Kalasaalista ei saa näyttää vieraalle, muuten
siihen voi tarttua kortto silmä eli paha silmä, jolloin menettää pyyntionnen.
Tikkaa ei saa
ampua, muuten ”kortto tarttuu piippuun”
(tulee siis pilaus eli kirous, joka pilaa aseen), myöskään kuukkelia ei tule ampua.
Kuukkeli eli kuusanka on onnenlintu, jonka nähdessään
voi olla varma hyvästä saaliista, tiainen
on taas pirullinen pahan ilman lintu, jonka nähtyään on sama kääntyä takaisin
kotiin, sillä on menettänyt pyyntionnen.
Pihapiirissä tiitittävä
eli tirskuttava ja ikkunaan
koputtava tiainen on pahan enne, samoin katolle tai pihalle ilmaantunut
maalintu (etupäässä metso, teeri, riekko), joka tietää kuolemaa talossa, metso
miehen kuolemaa, koppelo naisen
kuolemaa. Myös ikkunaan lentänyt lintu, eritoten maalintu, tiesi pahaa, yleensä
kuolemaa.
Jos palokärki tai tikka hakkaa talon seinää, se tietää kuolemaa talossa.
Pihapiirissä kulkeva jänis tietää pahaa, yleensä kuolemaa.
Käki kukkuu
ihmiselle (jäljellä olevia) elinvuosia.
Ne lasketaan silloin, kun kuulee kukunnan ensimmäistä kertaa kesästä, ei enää
jälkeen. Kuolemaa tekevä ihminen saattoi todeta: ei taida enää käkeä kukuttaa. Jos käki kukkuu liian lähellä taloa,
se tietää kuolemaa. Ensimmäisen kypsän hillan
syötyään tai heinäsuovan nähtyään
käki heittää kukkumasta, muuttuu haukaksi
ja syö kasvattajansa (käkihän
munii munansa vieraslajin pesään eli kasvattaa poikasensa toisella linnulla).
Korppi eli kaarne on pahan ilman lintu.
Jos hiiri nakertaa
reiälle ihmisen vaatteen, se tietää pahaa, yleensä kuolemaa vaatteen
omistajalle.
Ukkoselle ei saa ilvehtiä, eikä sitä saa halventaa, sillä
se näyttää mahtailijalle ja voi viedä hengen. Ukkosella ei saa myöskään juosta,
eikä huutaa. Uskomus
jumalasta ukkosen synnyttäjänä eli vielä viime vuosisadan puolivaihteessa
useimpien vanhojen parissa. Sallan Leusjärvellä muisteltiin: Vanhat ne sanoi
ukkosella, että nyt se Jumala jylisee tuolla taivaalla. Puhuivat, että Jumala
ajaa kolarattailla taivaan poikki.
(Useimmat edellä esitetyistä uskomuksista löytyvät
myös T. I. Itkosen Suomen lappalaiset [1948] teossarjan
toisesta osasta sivuilta 368 – 372).